Olen viimeiset 4,5 vuotta harjoittanut sijoittamista. Alkupääoma oli, noh, tyydyttävän ja kohtuullisen välimaastossa. Jonkin verran oli ennakko-odotuksia ja riskien tiedostamista; kohtuullisen hyvin ovat sijoitukset kuitenkin tähän mennessä poikineet, sitä ei voi kieltää. Pääoman tuotto on pikkuisen matkan varrella heitellyt, ei siis suinkaan mitään vakaata tasoa. Välillä on tupsahtanut ihan mukavat korot, välillä taas on menty siellä alasfääreissä. Sijoitusneuvoja en ole juurikaan huolinut keltään, eikä niitä tosin ole pahemmin tyrkytettykään. Oman onneni seppä siis. Nyt kun taas puolivuotistasolla tiirailen väliraporttia, niin plussan puolella ollaan, ihan nyt vielä vuoden viimeisinä päivinä satoi laariin mukavaa satoa.
Onhan sitä matkan varrella tullut eteen oikein houkutteleviakin kohteita; kehittyviä talouksia, teknohuumaa, lupaavia obligaatioita – hurlumheitä amatöörille. Suomalaiset eivät paljon asioistaan yleensä huutele (paitsi että nyt tosin ovat alkaneet facebookissa päivittäisiä toimintojaan informeeraata), itse olen uhmannut perinnettä ja ihan avoimesti sijoituksistani tutuille vastaantulijoille kailotellut. Positiivinen palaute on ollut pääosin kannustavaa, tosin muutama soraääni on joukkoon tyypillisesti aina mahtunut; ”mitä sitä tuon ikäinen nainen tuommoista..., minä ainakin sijoittaisin mieluummin ...”
Toki sijoitukselle olisi ollut vaihtoehtoja, sen myönnän: katsella vähän laajemmin maailmaa, uudempi ja komiampi asunto (vaikka tässäkin on ihan riittävästi siivoamista etenkin kun asunnon todellinen valtiatar, puoliksi villikissojen sukuja elelevä ocicattimme Neptunus pöllyttää kiitettävästi näitäkin neliöitä), uusi auto (vaikka nykyisessäkin kilsoja on vasta suhteellisen vähän mittarissa, niitä sakujen autoja, joissa sisäänajo tapahtuu jossain 250.000 kilometrin jälkeen), maalaistyttönä metsäpalstasijoituksia puiden halausta varten jne, jne,jne...
Ei, ei sittenkään mitään maallista roinaa, käärinliinoissahan niitä taskuja ei kuulemma ole. Olen sijoittanut johonkin sellaiseen, mitä mikään mahti maailmassa ei voi itseltäni riistää. Vaikka kaikki muu vietäköön niin tätä ei! Näin joulun aikaan tulee ihan mieleen lapsuuden kultaamat muistot; jokavuotinen jouluaaton hartaus Kullaan kirkossa, ja aina tilaisuuden lopussa komeaäänisen tenori/ kanttori Mattilan laulu: ”... mitä ymmärsin, sit' en tiedä, pyhätunnelman muistan vain,
sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain." Noiden muistojen kanssa myöskään tätä sijoitustani ei riistetä sielustain!
Olen sijoittanut – itseeni. Olen 4,5 vuotta opiskellut, kahminut, haalinut, kerännyt, päntännyt tietoisuuteeni ja aivoihini oppia, tietoa, tietämystä, ymmärrystä, taitoa soveltaa oppimaani. Sanoja tuskin löytyy kuvaamaan korkojen määrää. Se rahallinen, taloudellinen pääoma, jonka olen itseeni näinä vuosina sijoittanut, sen tuottama suunnaton tyydytys ja oivallusten määrä on sitä korkoa, jota maallisilla taaloilla ja euroilla ei voi kuvata eikä korvata. Jota ei tosin myöskään jaeta perinnöksi kuin kuvainnollisesti kodin henkisenä perintönä. Konkreettisemmat sijoitukset olisivat sitä paitsi saattaneet aiheuttaa jälleen yhden turhan perintöriidan ja sukuvihan – säästytäänpäs alkupääoman verran siis siltäkin. Äiti nauttii viisastumisestaan ja lapset elävät sovussa. Ei siis yhtään huonompi sijoitus!
Ja ihan vapaasti näin vinkkinä käytettävissä itse kullekin säädylle.
Onhan sitä matkan varrella tullut eteen oikein houkutteleviakin kohteita; kehittyviä talouksia, teknohuumaa, lupaavia obligaatioita – hurlumheitä amatöörille. Suomalaiset eivät paljon asioistaan yleensä huutele (paitsi että nyt tosin ovat alkaneet facebookissa päivittäisiä toimintojaan informeeraata), itse olen uhmannut perinnettä ja ihan avoimesti sijoituksistani tutuille vastaantulijoille kailotellut. Positiivinen palaute on ollut pääosin kannustavaa, tosin muutama soraääni on joukkoon tyypillisesti aina mahtunut; ”mitä sitä tuon ikäinen nainen tuommoista..., minä ainakin sijoittaisin mieluummin ...”
Toki sijoitukselle olisi ollut vaihtoehtoja, sen myönnän: katsella vähän laajemmin maailmaa, uudempi ja komiampi asunto (vaikka tässäkin on ihan riittävästi siivoamista etenkin kun asunnon todellinen valtiatar, puoliksi villikissojen sukuja elelevä ocicattimme Neptunus pöllyttää kiitettävästi näitäkin neliöitä), uusi auto (vaikka nykyisessäkin kilsoja on vasta suhteellisen vähän mittarissa, niitä sakujen autoja, joissa sisäänajo tapahtuu jossain 250.000 kilometrin jälkeen), maalaistyttönä metsäpalstasijoituksia puiden halausta varten jne, jne,jne...
Ei, ei sittenkään mitään maallista roinaa, käärinliinoissahan niitä taskuja ei kuulemma ole. Olen sijoittanut johonkin sellaiseen, mitä mikään mahti maailmassa ei voi itseltäni riistää. Vaikka kaikki muu vietäköön niin tätä ei! Näin joulun aikaan tulee ihan mieleen lapsuuden kultaamat muistot; jokavuotinen jouluaaton hartaus Kullaan kirkossa, ja aina tilaisuuden lopussa komeaäänisen tenori/ kanttori Mattilan laulu: ”... mitä ymmärsin, sit' en tiedä, pyhätunnelman muistan vain,
sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain." Noiden muistojen kanssa myöskään tätä sijoitustani ei riistetä sielustain!
Olen sijoittanut – itseeni. Olen 4,5 vuotta opiskellut, kahminut, haalinut, kerännyt, päntännyt tietoisuuteeni ja aivoihini oppia, tietoa, tietämystä, ymmärrystä, taitoa soveltaa oppimaani. Sanoja tuskin löytyy kuvaamaan korkojen määrää. Se rahallinen, taloudellinen pääoma, jonka olen itseeni näinä vuosina sijoittanut, sen tuottama suunnaton tyydytys ja oivallusten määrä on sitä korkoa, jota maallisilla taaloilla ja euroilla ei voi kuvata eikä korvata. Jota ei tosin myöskään jaeta perinnöksi kuin kuvainnollisesti kodin henkisenä perintönä. Konkreettisemmat sijoitukset olisivat sitä paitsi saattaneet aiheuttaa jälleen yhden turhan perintöriidan ja sukuvihan – säästytäänpäs alkupääoman verran siis siltäkin. Äiti nauttii viisastumisestaan ja lapset elävät sovussa. Ei siis yhtään huonompi sijoitus!
Ja ihan vapaasti näin vinkkinä käytettävissä itse kullekin säädylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti