... että jättikö Petsku Viivin vai Viivi Petskun kun kumpikin väittää jättäneensä. Ja kun vielä tietäisi, että ketä nämä nokkapokkajättäjät oikein ovat? Huokaus!
Nyt ei tutkijalla ole näemmä muuta pohdittavaa kun pakollinen "Kill Your Darling" on tehty ja seuraava siirto on vasta suunnitteluasteella.
Ai niin, se piti vielä kertomani, että aloitin mainion kielikurssin "Academic writing". Yksi simppeli tapaaminen ja kaikki muu verkossa, dadaa. Tämä totta tosiaan on tulevaisuutta tämä. Sorry, mutta pikkuisen täytyy vierasta kehua. Käytämme kurssilla Moodlea, ja valitettavasti täytyy sanoa, että kotoinen bläkämme tuntuu hieman...kököltä.
Hyvää kesän jatkoa kaikille ja katselkaahan loppukesän tähtitaivasta. Taas on näkyvissä Kesäkolmio, Kotkan Altair, Vega, Joutsenen Denep, Arcturus, Capella...Linnunradan vyökin jo tarpeeksi pimeällä...
torstai 5. elokuuta 2010
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Giljotiini
Heinäkuun loppusuora häämöttää. Kaikenpuolin hieno on kesä ollut tähän mennessä. Ja eilen ei enää edes viitsinyt ajatella kuumuutta (+28 astetta) kun lauantaina sai kokea hieman viileähkön välipäivän, +13 astetta itätuulen kera ei ollut kivaa!
Kauppatieteellisen puolen ilmastoitu työhuone on ollut kovaa valuuttaa gradututkijalle. Siinä ilmavirrassa unohtuu opiskelijaboksin nihkeän märät öiset lakanat ja niissä kieriskely (yksin!). Yhden viikon päätin kokeilla etähommia kotipuolessa mutta jopa mieskin älysi ehdottaa jatkotyöskentelyä ihan kiltisti vaan täällä pääkallopaikalla. Ihailtavaa kannustusta! Sen viikon aikana mopo töiden suhteen karkasi hieman käsistä, myönnetään. Sen sijaan tutuiksi tulivat kaikki paikalliset lähiseudun nähtävyydet, jotka piti aina vanhoja kansakouluja myöten kiertää, jotta sai syyn huristella ilmastoidussa autossa.
Aion luovuttaa tarkastajille heinäkuun lopun kunniaksi ensimmäisen version gradustani. Pää siis pölkylle perjantaina ja alkuviikosta varmaan terä tipahtaa. Odotellessa ehtii lukaista pariin tenttiin. Toinen giljotiini uhkaa kollegoiden suunnalta, ehkä; olen ihmetellyt tätä onnea, autuutta ja oivalluksen iloa, mitä tämä tutkimusprosessi on tuottanut. Tämä on ollut suorastaan yhtä juhlaa. Siksi hieman kurtistelen sille ainaiselle gradutuskavalitukselle, jota aika usein kuulee ääneen lausuttavan. Vaikeampaa tässä olisi alkaa seiväshyppyä opettelemaan kuin tieteellistä tutkimusta tekemään.
Olen päättänyt laittaa tässä loppuvuodesta jatko-opiskelupaperit vetämään. Tutkimussuunnitelmaakin olen jo hahmottanut, jatkoa gradulle. Sen verran mielenkiintoinen ja pragmaattinen aiheeni on , että kun on tutkimuksen makuun päässyt, niin sitä makeaa haluaa lisää!
Katsotaan miten tytön käy!
Kauppatieteellisen puolen ilmastoitu työhuone on ollut kovaa valuuttaa gradututkijalle. Siinä ilmavirrassa unohtuu opiskelijaboksin nihkeän märät öiset lakanat ja niissä kieriskely (yksin!). Yhden viikon päätin kokeilla etähommia kotipuolessa mutta jopa mieskin älysi ehdottaa jatkotyöskentelyä ihan kiltisti vaan täällä pääkallopaikalla. Ihailtavaa kannustusta! Sen viikon aikana mopo töiden suhteen karkasi hieman käsistä, myönnetään. Sen sijaan tutuiksi tulivat kaikki paikalliset lähiseudun nähtävyydet, jotka piti aina vanhoja kansakouluja myöten kiertää, jotta sai syyn huristella ilmastoidussa autossa.
Aion luovuttaa tarkastajille heinäkuun lopun kunniaksi ensimmäisen version gradustani. Pää siis pölkylle perjantaina ja alkuviikosta varmaan terä tipahtaa. Odotellessa ehtii lukaista pariin tenttiin. Toinen giljotiini uhkaa kollegoiden suunnalta, ehkä; olen ihmetellyt tätä onnea, autuutta ja oivalluksen iloa, mitä tämä tutkimusprosessi on tuottanut. Tämä on ollut suorastaan yhtä juhlaa. Siksi hieman kurtistelen sille ainaiselle gradutuskavalitukselle, jota aika usein kuulee ääneen lausuttavan. Vaikeampaa tässä olisi alkaa seiväshyppyä opettelemaan kuin tieteellistä tutkimusta tekemään.
Olen päättänyt laittaa tässä loppuvuodesta jatko-opiskelupaperit vetämään. Tutkimussuunnitelmaakin olen jo hahmottanut, jatkoa gradulle. Sen verran mielenkiintoinen ja pragmaattinen aiheeni on , että kun on tutkimuksen makuun päässyt, niin sitä makeaa haluaa lisää!
Katsotaan miten tytön käy!
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Niin tai näin
Syksy tulee, märkää, sadetta, pimeää. Voi kun ihanaa lentää hikoilemaan aurinkoon ja lämpöön; polttava hiekkaa odottaa!
Talvi tulee, liian kylmää, liikaa lunta, liikaa pimeyttä. Voi kun ihanaa lentää hikoilemaan aurinkoon ja lämpöön, polttava hiekka odottaa!
Kevät tulee, liian loskaista, liian sateista, liian kylmää edelleen, kesä, aurinko ja lämpö liian kaukauna.. Voi kun ihanaa lentää hikoilemaan aurinkoon ja lämpöön, polttava hiekka odottaa!
Kesä tulee, ihana valo, aurinko, lämpö, kuumuus. Oman rannan polttava hiekka hellii varpaita!
VOI HITTO, MÄ EN KESTÄ, MÄ SULAN, TÄÄ ON IHAN KAUHEETA, MIKS ON NÄIN KUUMA, EIHÄN TÄMMÖSTÄ KUKAAN KESTÄ, TÄÄ ON JÄRKYTTÄVÄÄ, MIKS ON NÄIN KUUMA, MIKSEI TOI AURINKO MENE PILVEEN, V---N KUUMA, TÖRKEETÄ, EIHÄN TÄMMÖSESTÄ KUKAAN NAUTI, MITEN JOKU VOI NAUTTIA TÄMMÖSESTÄ JOSSAIN ETELÄSSÄ, MITEN KAUAN TÄÄ KESTÄÄ, TULIS JO TALVI, IHANAA KUN ON TÄN KAUHEEN KUUMUUDEN KESKELLÄ MITÄ ODOTTAA; KREIKAN, THAIMAAN, KANARIAN, MAROKON, HAWAIJIN...WHAT EVER MATKAA!
Tulisi jo syksy, että pääsisi etelään!
Talvi tulee, liian kylmää, liikaa lunta, liikaa pimeyttä. Voi kun ihanaa lentää hikoilemaan aurinkoon ja lämpöön, polttava hiekka odottaa!
Kevät tulee, liian loskaista, liian sateista, liian kylmää edelleen, kesä, aurinko ja lämpö liian kaukauna.. Voi kun ihanaa lentää hikoilemaan aurinkoon ja lämpöön, polttava hiekka odottaa!
Kesä tulee, ihana valo, aurinko, lämpö, kuumuus. Oman rannan polttava hiekka hellii varpaita!
VOI HITTO, MÄ EN KESTÄ, MÄ SULAN, TÄÄ ON IHAN KAUHEETA, MIKS ON NÄIN KUUMA, EIHÄN TÄMMÖSTÄ KUKAAN KESTÄ, TÄÄ ON JÄRKYTTÄVÄÄ, MIKS ON NÄIN KUUMA, MIKSEI TOI AURINKO MENE PILVEEN, V---N KUUMA, TÖRKEETÄ, EIHÄN TÄMMÖSESTÄ KUKAAN NAUTI, MITEN JOKU VOI NAUTTIA TÄMMÖSESTÄ JOSSAIN ETELÄSSÄ, MITEN KAUAN TÄÄ KESTÄÄ, TULIS JO TALVI, IHANAA KUN ON TÄN KAUHEEN KUUMUUDEN KESKELLÄ MITÄ ODOTTAA; KREIKAN, THAIMAAN, KANARIAN, MAROKON, HAWAIJIN...WHAT EVER MATKAA!
Tulisi jo syksy, että pääsisi etelään!
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Palvelukseen halutaan
Noin kahden kuukauden kuluttua pitäisi olla gradu valmis ja työhuone siivottu. Olisipa luoja luonut ihmiseen jarrupolkimen, jolla voisi vähän hidastaa, ei omaa tahtiaan, vaan ajan kulumista. No, joka tapauksessa suuri tuntematon lähestyy, olkoonpa sitten vaikka musta aukko meikäläisen, tulevan maisterin elämässä.
Näin pitkälle on pitänyt elää, että joutuu tekemiseen sellaisen asian kuin työn haun kanssa. Tähän asti elämä on tarjonnut kaikki eteen ilman sen suurempia ponnisteluja, mutta nyt taitaa kuviot olla toisin. Muutaman hakemuksen olen jo ehtinyt laatia todetakseni, että työnhaku käy työstä. Siinä on eräskin yön tunti kulunut CV:tä rustatessa. Yhdestä tuli jo vastauskin takaisin; kiitos mielenkiinnosta, mutta palkkasimme talon sisältä. Eli kaikki hyvin ja ennallaan, halutaan muutosta, mutta ei uskalleta palkata muutosta, vaan palkataan vanhaan tottunut kaveri, joka ei tuo muutosta. Huokaus.
Mielenkiintoiseksi työn hakemisen tekee työpaikkailmoitusten lukeminen. Se taito kehittyy varsin nopeasti. Täytyy myöntää, että kaikilla ilmoitusten laatijoilla ei taida itselläkään olla käsitystä minkälaista (yli)ihmistä oikein halutaan. Eräskin ilmoitus oli sen laatuinen, että jos siihen hommaan vaadittavat edellytykset joltain löytyy, niin hän on tämän planeetan tieteellinen ihme!
Erikseen on sitten nämä ikädiskriminointia harrastavat ilmoittelijat. Tällä viikolla olen bongannut jo kolme ko. ilmoitusta. Kahdessa haettiin nuorekasta (!) tyyppiä ja yhdessä ilmoitettiin, että yrityksemme työntekijöiden keski-ikä on 27 vuotta (joten sitä vanhemmat älkööt vaivautuko).
Samassa veneessä on usempikin opiskelijakollegani ja yhdessä olemme ihmetelleet näitä samoja asioita. Myös lähes joka ikisessä ilmoituksessa pyydetään esittämään palkkatoive. Johan on kumma, jos eivät itse tiedä, mitä haluavat/pystyvät maksamaan. Itseäni miellyttävät ilmoitukset, joissa on selkeästi kerrottu tehtävän palkka ja sen perusteet. That´s it!
Levollisin mielin silti elelen. Vahva intuitio kuiskii, että takuulla toivealaltani töitä löytyy. Ja voihan se olla, että viimeistään sitten, kun paperit on syksyllä kädessä, niin head hunterit on jonossa kotiovella :)))))
Näin pitkälle on pitänyt elää, että joutuu tekemiseen sellaisen asian kuin työn haun kanssa. Tähän asti elämä on tarjonnut kaikki eteen ilman sen suurempia ponnisteluja, mutta nyt taitaa kuviot olla toisin. Muutaman hakemuksen olen jo ehtinyt laatia todetakseni, että työnhaku käy työstä. Siinä on eräskin yön tunti kulunut CV:tä rustatessa. Yhdestä tuli jo vastauskin takaisin; kiitos mielenkiinnosta, mutta palkkasimme talon sisältä. Eli kaikki hyvin ja ennallaan, halutaan muutosta, mutta ei uskalleta palkata muutosta, vaan palkataan vanhaan tottunut kaveri, joka ei tuo muutosta. Huokaus.
Mielenkiintoiseksi työn hakemisen tekee työpaikkailmoitusten lukeminen. Se taito kehittyy varsin nopeasti. Täytyy myöntää, että kaikilla ilmoitusten laatijoilla ei taida itselläkään olla käsitystä minkälaista (yli)ihmistä oikein halutaan. Eräskin ilmoitus oli sen laatuinen, että jos siihen hommaan vaadittavat edellytykset joltain löytyy, niin hän on tämän planeetan tieteellinen ihme!
Erikseen on sitten nämä ikädiskriminointia harrastavat ilmoittelijat. Tällä viikolla olen bongannut jo kolme ko. ilmoitusta. Kahdessa haettiin nuorekasta (!) tyyppiä ja yhdessä ilmoitettiin, että yrityksemme työntekijöiden keski-ikä on 27 vuotta (joten sitä vanhemmat älkööt vaivautuko).
Samassa veneessä on usempikin opiskelijakollegani ja yhdessä olemme ihmetelleet näitä samoja asioita. Myös lähes joka ikisessä ilmoituksessa pyydetään esittämään palkkatoive. Johan on kumma, jos eivät itse tiedä, mitä haluavat/pystyvät maksamaan. Itseäni miellyttävät ilmoitukset, joissa on selkeästi kerrottu tehtävän palkka ja sen perusteet. That´s it!
Levollisin mielin silti elelen. Vahva intuitio kuiskii, että takuulla toivealaltani töitä löytyy. Ja voihan se olla, että viimeistään sitten, kun paperit on syksyllä kädessä, niin head hunterit on jonossa kotiovella :)))))
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Pitkän Jussin majatalo
Suoritin viime viikolla tutkimusmatkailua; datankeruureissu kuljetti ristiin rastiin Suomea. Pitkät autiot suorat idässä ja pohjoisempanakin saattavat kuskin lähes meditatiiviseen tilaan; vakionopeudensäädin vapauttaa jalat, navigaattori hoitaa peltipoliisihälytykset, ohjaustehostimen ansiosta sen kun pidät vain pikkurillillä vauhtipyörästä kiinni, ilmastointi viilentää ohimoita. Metsää, metsää, metsää, kilometritolkulla metsää. Sentään Utajärvellä ja Muhoksen seutuvilla alkoivat laidunten kymmenpäiset lehmäpopulaatiot virkistää mieltä. Muistuipa siinä mieleen, miten aina lapsena astuttiin tahallaan lehmänläjiin. Enää ei viitsisi.
Sen verran on tähän ikään mennessä jo nähty ja koettu eri ketjujen perushotellihuoneita, että suosin usein reissuilla pieniä perhe- ja kirkonkylän hotelleja yms. majapaikkoja. Sen lisäksi, että säästän työnantajalleni rahaa, saa niistä aina maukkaita kokemuksia ja luksukseen verrattavia elämyksiä. Jälleen kerran oikein kaivamalla kaivoin esille nelostien varrella olevan perhehotellin, joka on toiminut 1930-luvulta lähtien. Huoneeni oli pienin asuttamani hotellihuone; 3x3 ja 80-luvun telkku kaupan päälle!
Telkkarissa pyörii taas uusintana mainio brittisarja "Pitkän Jussin majatalo". Lukuisia yhtymäkohtia ko. sarjaan löytyi myös majapaikastani, myönnetään :) Mutta parasta ja hilpeyttä herättävää oli liikuttava palvelualttius illallistarjoilun suhteen. Saavuin majapaikkaan melko myöhään, ja tiedustelin, josko olisi mahdollista saada vielä jotain purtavaa. "Pitkä Jussi" empi hetken, mutta sanoi asian järjestyvän, koska keittiö oli vielä kuulemma ehkä "tunnin" auki. Vein tavarani miniboksiin, ja kun palasin takaisin alakertaan, niin Jussi huikkasi oitis mahdollisesti ruokajuomatoiveesta. Hät ´hätää olin päässyt istumaan pöytään kun Jussi jo kipitti juotavaa ja salaattiannosta eteeni. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan salaattia, koska kuvittelin voivani itse päättää mitä valitsen ruokalistalta. Ja ennen kuin ensimmäinen hölmistys oli ehtinyt kadota, niin Jussi kiikutti jo possupaistia eteeni ja toivotti hyvää ruokahalua. Kaikki tämä tapahtui kahdessa minuutissa ilman että minun piti vaivata päätäni pitkillä ja monimutkaisilla ruokalistapähkäilyillä. Pitkä Jussi oli pähkäilyt puolestani, eli keittiössä oli siis sinä päivänä tarjolla vain possupaistia, ja palvelualttiina ihmisenä hän päätteli sen kelpaavan minullekin, koska olin sentään ilmaissut nälkäni hänelle! Kätevää.
Jussi oli myöhemmin huolestunut siitä, kykenisinkö nukkumaan, koska huoneeni sijaitsi suoraan yökerhon yläpuolella. Hän ei kuulemma kyennyt. Jaa-a, ajattelin, että jos tämän kirkonkylän yökerhomeininki yltyy sellaisiin mittasuhteisiin, että en pysty nukkumaan, niin sitten valvon oikein ilomielin ja olen tyytyväinen, että muuallakin kuin trendihotticlubeissa saavutetaan desipelirajat. Jussi tosin esitti josko liittyisin mukaan yökerholaisiin, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Tutkijallakin on moraalinsa ja etiikkansa; tutkimuskohteen luo ei passaa mennä silmät ristissä. Saattaa tällöin jäädä se oleellisin kysymys kysymättä.
Matkailu avartaa, sanotaan, ja luksuskin tuntuu taas houkuttelevalta, mutta etenkin näin kesällä pitää kyllä vielä ennen Kämpejä ja Hiltoneita testata pari kunnon majataloa. Minkähänlaisia palveluJusseja niissä luuraa????
Jk. se possupaisti oli oikein hyvää pippurikastikkella höystettynä. Perunat olisin valinnut toisin, mutta aina ei voi voittaa! Ja aamiainen päihitti Scandicin mennen tullen.
Sen verran on tähän ikään mennessä jo nähty ja koettu eri ketjujen perushotellihuoneita, että suosin usein reissuilla pieniä perhe- ja kirkonkylän hotelleja yms. majapaikkoja. Sen lisäksi, että säästän työnantajalleni rahaa, saa niistä aina maukkaita kokemuksia ja luksukseen verrattavia elämyksiä. Jälleen kerran oikein kaivamalla kaivoin esille nelostien varrella olevan perhehotellin, joka on toiminut 1930-luvulta lähtien. Huoneeni oli pienin asuttamani hotellihuone; 3x3 ja 80-luvun telkku kaupan päälle!
Telkkarissa pyörii taas uusintana mainio brittisarja "Pitkän Jussin majatalo". Lukuisia yhtymäkohtia ko. sarjaan löytyi myös majapaikastani, myönnetään :) Mutta parasta ja hilpeyttä herättävää oli liikuttava palvelualttius illallistarjoilun suhteen. Saavuin majapaikkaan melko myöhään, ja tiedustelin, josko olisi mahdollista saada vielä jotain purtavaa. "Pitkä Jussi" empi hetken, mutta sanoi asian järjestyvän, koska keittiö oli vielä kuulemma ehkä "tunnin" auki. Vein tavarani miniboksiin, ja kun palasin takaisin alakertaan, niin Jussi huikkasi oitis mahdollisesti ruokajuomatoiveesta. Hät ´hätää olin päässyt istumaan pöytään kun Jussi jo kipitti juotavaa ja salaattiannosta eteeni. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan salaattia, koska kuvittelin voivani itse päättää mitä valitsen ruokalistalta. Ja ennen kuin ensimmäinen hölmistys oli ehtinyt kadota, niin Jussi kiikutti jo possupaistia eteeni ja toivotti hyvää ruokahalua. Kaikki tämä tapahtui kahdessa minuutissa ilman että minun piti vaivata päätäni pitkillä ja monimutkaisilla ruokalistapähkäilyillä. Pitkä Jussi oli pähkäilyt puolestani, eli keittiössä oli siis sinä päivänä tarjolla vain possupaistia, ja palvelualttiina ihmisenä hän päätteli sen kelpaavan minullekin, koska olin sentään ilmaissut nälkäni hänelle! Kätevää.
Jussi oli myöhemmin huolestunut siitä, kykenisinkö nukkumaan, koska huoneeni sijaitsi suoraan yökerhon yläpuolella. Hän ei kuulemma kyennyt. Jaa-a, ajattelin, että jos tämän kirkonkylän yökerhomeininki yltyy sellaisiin mittasuhteisiin, että en pysty nukkumaan, niin sitten valvon oikein ilomielin ja olen tyytyväinen, että muuallakin kuin trendihotticlubeissa saavutetaan desipelirajat. Jussi tosin esitti josko liittyisin mukaan yökerholaisiin, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Tutkijallakin on moraalinsa ja etiikkansa; tutkimuskohteen luo ei passaa mennä silmät ristissä. Saattaa tällöin jäädä se oleellisin kysymys kysymättä.
Matkailu avartaa, sanotaan, ja luksuskin tuntuu taas houkuttelevalta, mutta etenkin näin kesällä pitää kyllä vielä ennen Kämpejä ja Hiltoneita testata pari kunnon majataloa. Minkähänlaisia palveluJusseja niissä luuraa????
Jk. se possupaisti oli oikein hyvää pippurikastikkella höystettynä. Perunat olisin valinnut toisin, mutta aina ei voi voittaa! Ja aamiainen päihitti Scandicin mennen tullen.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Asenne ratkaisee aina!
Palveluliiketoiminnan projektissa on joutunut eräänkin kerran mietiskelemään palvelualoilla työskentelevien ihmisten asenteita työssään. Tätä yhteiskuntaa on oikein urakalla alettu vääntämään palveluyhteiskunnaksi, mutta kivinen on tie. Ongelmana on se, että meitä on viimeiset 20-30 vuotta opetettu itsepalveluyhteiskuntaan; viemään kiltisti astiat sangen hintavan ruokailun jälkeen sotkuisille keräyspisteille - mitäs sitä taas tapojaan muuttamaan.
Lauantai-iltapäivällä kohtasin sellaista palveluhenkisyyttä erään Lappeenrantalaisen taksiyrittäjän puolelta, että kaukana eivät liikutuksen kyyneleet olleet. Olin niin sanaton, että en älynnyt tiedustella ko. yrittäjän yhteystietoja käyttääkseni hänen palveluitaan jatkossakin. Olin suunnitellut kotimatkaa tietyllä junavuorolla. Sisäinen ääneni kehotti kuitenkin iltapäivällä tsekkaamaan lauantain aikataulut: Da, daa, junavuoropa ei kulkenutkaan lauantaisin. Kinkkinen tilanne, koska menossa oli kurssi jossa läsnäolopakko ja asiaa olisi vielä vaikka kuinka. Mutta pitkän viikon päätteeksi ei houkutellut myöskään jäädä yöjunaan, joten päätin startata kotiin seuraavalla mahdollisella junalla ja optimoin ajan tarkasti. Tilasin kahdelta taksin tasan kolmeksi yliopistolle, luennoilla viimeiseen minuttiin asti ja sitten talla pohjassa asemalle.
Vimpan päälle uutuuttaan hohtava mersu odotteli kulkijaa, tyylikäs ja huoliteltu rouva omistaja (otaksun) hyppäsi avaamaan takaluukun matkatavaroille jne. Matkalla juteltiin mukavia ja hän tarkasti pieneltä kojelautaan sijoitetulta tietokoneeltaan junien reaalikulut ilmoittaen, että se perinteinen 15 minuutin myöhästyminen nyt ainakin on odotettavissa. Maksun koittaessa hän sanoi heti, että ei peri ennakkovarausmaksua (6,50) koska se on hänestä kohtuuton hinta! Siinä vaiheessa viikkoa ja lauantaipäivää en meinennut uskoa korviani. Hän toisti sanomansa ja painotti taas, että mielestään ko. maksu on törkeää rahastusta. Helpotti kummasti, kun olin jo ajatellut, että tuleekin yllättäen kallis kotimatka.
Toki olen sitä mieltä, että monet yrittäjät myyvät työtään liian halvalla, mutta ko. asenne osoitti mielestäni äärimmäistä palveluhalukkutta sekä tilanne- ja tunneälyä. Tilanteessa aisti hänen palveluintonsa tulevan jostain syvältä sisältään ja olevan mitä aidointa. Tämän rouvan matkapalveluja toivon voivani käyttää jatkossakin. Tulevalla palveluyhteiskunnalla on siis toivoa!
Lauantai-iltapäivällä kohtasin sellaista palveluhenkisyyttä erään Lappeenrantalaisen taksiyrittäjän puolelta, että kaukana eivät liikutuksen kyyneleet olleet. Olin niin sanaton, että en älynnyt tiedustella ko. yrittäjän yhteystietoja käyttääkseni hänen palveluitaan jatkossakin. Olin suunnitellut kotimatkaa tietyllä junavuorolla. Sisäinen ääneni kehotti kuitenkin iltapäivällä tsekkaamaan lauantain aikataulut: Da, daa, junavuoropa ei kulkenutkaan lauantaisin. Kinkkinen tilanne, koska menossa oli kurssi jossa läsnäolopakko ja asiaa olisi vielä vaikka kuinka. Mutta pitkän viikon päätteeksi ei houkutellut myöskään jäädä yöjunaan, joten päätin startata kotiin seuraavalla mahdollisella junalla ja optimoin ajan tarkasti. Tilasin kahdelta taksin tasan kolmeksi yliopistolle, luennoilla viimeiseen minuttiin asti ja sitten talla pohjassa asemalle.
Vimpan päälle uutuuttaan hohtava mersu odotteli kulkijaa, tyylikäs ja huoliteltu rouva omistaja (otaksun) hyppäsi avaamaan takaluukun matkatavaroille jne. Matkalla juteltiin mukavia ja hän tarkasti pieneltä kojelautaan sijoitetulta tietokoneeltaan junien reaalikulut ilmoittaen, että se perinteinen 15 minuutin myöhästyminen nyt ainakin on odotettavissa. Maksun koittaessa hän sanoi heti, että ei peri ennakkovarausmaksua (6,50) koska se on hänestä kohtuuton hinta! Siinä vaiheessa viikkoa ja lauantaipäivää en meinennut uskoa korviani. Hän toisti sanomansa ja painotti taas, että mielestään ko. maksu on törkeää rahastusta. Helpotti kummasti, kun olin jo ajatellut, että tuleekin yllättäen kallis kotimatka.
Toki olen sitä mieltä, että monet yrittäjät myyvät työtään liian halvalla, mutta ko. asenne osoitti mielestäni äärimmäistä palveluhalukkutta sekä tilanne- ja tunneälyä. Tilanteessa aisti hänen palveluintonsa tulevan jostain syvältä sisältään ja olevan mitä aidointa. Tämän rouvan matkapalveluja toivon voivani käyttää jatkossakin. Tulevalla palveluyhteiskunnalla on siis toivoa!
torstai 20. toukokuuta 2010
Mummo
Enkä puhu nyt itsestäni ja tulevaisuudestani! Tuleva eläkeiän nosto siirtää mummoiluni ties minne, josta en tosin pane pahakseni. Itseni tuntien taidan tehdät Samulinit ja Paakkaset enkä jäädä koskaan eläkkeelle, mutta se on sitten toinen juttu se.
Mummoni nousi vahvasti mieleen tässä eräänä päivänä kun kiivaasti buukkasin tutkimukseeni liittyviä haastatteluaikoja yrityksiltä. Gradun teko on edennyt oikein mukavaan vaiheeseen - pääsen käsiksi kenttätyöhön! Minusta se on oikein mukava sana ja luo mielleyhtymiä jonnekin safarin villipetotutkimuksille tai Lönnrot -paran virsujalkataivalluksiin muinaisen Suomen rintamailla. Omatkin kenttätutkimukseni viillettävät tutkijasieluani ympäri Suomen, junalla ja autolla tosin. Autoni ei petä, mies aikoo huollattaa ja katsastaa sen edellisellä viikolla; VR voi sitten olla taas kerran ihan toinen juttu!
Kenttätyösuunnitelmaa laatiessani juolahti mieleen, että mummolla kävi aikanaan Kullaan kunnan Levanpellon kylän Pukkilanmäen punaisessa tuvassa useaan otteeseen kenttätutkija Helsingin yliopistosta! Vitsi kun saisi ne datat käsiinsä jostain; vanhempien kertomusten perusteella jotain kansanperinnettä tämä arvon tutkija keräsi. Yhdestä tapauksesta on oikein valokuva: mummo istuu harmaat villasukat ja tohvelit jalassa ja se iänikuinen esiliina ympärillä kammarin kiikkustuolissa harmaa tukka nutturalla ja tämä salskea tutkijaherrasmies istuu myhäillen vieressä. Molempia naurattaa. Mitähän kansanperinnettä siellä onkaan oikein kerätty? Muistan lisäksi lapsuudestani lukeneeni tämän tutkijan mummolle lähettämiä kirjeitä. Nekin ovat ajan saatossa kadonneet, harmi!
No, minusta tuskin kukaan napsii kuvia tutkimuspaikoilla ellei sitten peltipoliisi tien päällä. Ehkäpä se mummo tuolta pilven päältä zuumailee kun pojan tytär ahertaa tutkimuksensa parissa ja kantaa focus group -presentaatiotaan läppärissään ympäri ämpäri. Terkkuja Mummolle!
Mummoni nousi vahvasti mieleen tässä eräänä päivänä kun kiivaasti buukkasin tutkimukseeni liittyviä haastatteluaikoja yrityksiltä. Gradun teko on edennyt oikein mukavaan vaiheeseen - pääsen käsiksi kenttätyöhön! Minusta se on oikein mukava sana ja luo mielleyhtymiä jonnekin safarin villipetotutkimuksille tai Lönnrot -paran virsujalkataivalluksiin muinaisen Suomen rintamailla. Omatkin kenttätutkimukseni viillettävät tutkijasieluani ympäri Suomen, junalla ja autolla tosin. Autoni ei petä, mies aikoo huollattaa ja katsastaa sen edellisellä viikolla; VR voi sitten olla taas kerran ihan toinen juttu!
Kenttätyösuunnitelmaa laatiessani juolahti mieleen, että mummolla kävi aikanaan Kullaan kunnan Levanpellon kylän Pukkilanmäen punaisessa tuvassa useaan otteeseen kenttätutkija Helsingin yliopistosta! Vitsi kun saisi ne datat käsiinsä jostain; vanhempien kertomusten perusteella jotain kansanperinnettä tämä arvon tutkija keräsi. Yhdestä tapauksesta on oikein valokuva: mummo istuu harmaat villasukat ja tohvelit jalassa ja se iänikuinen esiliina ympärillä kammarin kiikkustuolissa harmaa tukka nutturalla ja tämä salskea tutkijaherrasmies istuu myhäillen vieressä. Molempia naurattaa. Mitähän kansanperinnettä siellä onkaan oikein kerätty? Muistan lisäksi lapsuudestani lukeneeni tämän tutkijan mummolle lähettämiä kirjeitä. Nekin ovat ajan saatossa kadonneet, harmi!
No, minusta tuskin kukaan napsii kuvia tutkimuspaikoilla ellei sitten peltipoliisi tien päällä. Ehkäpä se mummo tuolta pilven päältä zuumailee kun pojan tytär ahertaa tutkimuksensa parissa ja kantaa focus group -presentaatiotaan läppärissään ympäri ämpäri. Terkkuja Mummolle!
tiistai 11. toukokuuta 2010
Vaatimattomuus ei kaunista!
Kiireitä on pidellyt! Privaattielämää, opiskeluelämää ja työelämää; siinähän sitä ajankulua! Vaan nyt päätin asettua aloilleni ja puuttua hyvään ja tärkeään aiheeseen. Tietojohtamisen maisteriohjelmaa on veivattu menestyksekkäästi kymmenisen vuotta ja talouselämän moniosaajia on sysätty maailmalle pelastamaan se mitä pelastettavissa on sekä uudistamaan tsaarin ajan käytäntöjä noin niin kuin muutosjohtamisen teemalla. Nyt tämä paljon fyrkkaa elinkeinoelämältä keräävä Aalto on kekannut tämän samanmoisen asian; Suomi tarvitsee talouden ja tekniikan moniosaajia! Great! Olisiko nyt jo aika alkaa Lutinkin kuuluttelemaan itsestään äänekkäämmin? Täällä Lappeenrannassa alkaa opintokokonaisuuden prosessit olla kohdillaan ja laatu on lähes mitä parasta. Miksi siis kainostella? Rinta rottingilla turuille ja toreille mainostamaan, että Lappeenrannasta valmistuvat maamme ammattitaitoisimmat tietojohtajat!
Eräs suuresti arvostamani professori on useaan otteeseen läsnäollessani pohtinut ääneen sitä, ollaanko meillä yliopistolla liian vaatimattomia. Olemmeko luottaneet tähän maagiseen ja maahiseen "Skinnarilan henkeen" kaikkivoipaisuuden tuojana emmekä ole nähneet kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä kilpailu motivoituneista opiskelijoista olisi tarjonnut? Meikäläisellä ei ole asiaan tyhjentävää vastausta, mutta sen allekirjoitan oikein punakynällä, että vaatimattomuutta on ehkä piisannut.
Jos nyt mennään oikein käytännön tasolle, niin olen viime aikoina ollut taas mykistymisen partaalla siitä palveluluhenkisyydestä ja asiakkaita arvostavasta ammattitaidosta, mitä olen kampuksella ns. tukitoimntojen kohdalla tavannut. VR:kin olisi oppimista!
Lutin helpdesk on mielstäni ehdottomasti maailman paras! Nopeus, kärsivällisyys, aito kiinnostus asiakkaasta ja ongelmistaan sekä ammattitaito ovat mykistäneet mieleni viime aikoina. Jos jollain on moitteen sijaa, niin katsokoon peiliin tai miettiköön miten metsä vastaa kun sinne huudetaan!
Kirjastosta löytyy käsittämätöntä palveluhenkisyyttä, aitoa kiinnostusta asiakkaan tiedonnälkään sekä ennen kaikkea joustavuutta. Jos viikonloppulainan deadline on maanantaina klo 10.00 ja VR suvaitsee kuljettaa opiskelijapolon Lappeenrantaan vasta iltapäivän puolella, niin nou hätä! Palautat sitten kun palautat!
Opiskelijoiden terveydenhoito (YTHS) on myös virittänyt prosessit äärimmilleen. Kun jalkavaivaisena klonkkaset 9.30 terkkariin ja nappaat vuoronumeron, niin huomaat 3 min. kuluttua olevasi terveydenhoitajan huoneessa ja kahden minuutin kuluttua lääkärin pakeilla, joka on aidosti kiinnostuut vaivastasi.Suomen julkinen terveydenhuolto vaviskoot. Tuon prosessin haluaisin ihan oikeasti siirtää aika moneen paikkaan! Lääkäri vieläpä osoittaa inhimillisyyttään selostaessaan itsellään olleen saman vaivan eri vivahteita, nappaa sidepaketin ja vuorokauden lääkkeet mukaan jotta pääsee alkuun ja hoitaa vielä jatkohoidot. Mikä palvelu!
Nämä edellä mainitut ovat myös niitä kriittisiä tekijöitä, joita voisi yliopiston erinomaisuuden lisukkeena mainostaa. Ja lisää varmasti löytyisi, kun ideariihessä niitä oikein alettaisiin kaivella. Niin paljon on ympärillä kaikkea kaunista ja hyvää joita helposti tulee pitäneeksi itsestään selvyytenä, mutta auta armias kun ne puuttuvat.
Vappu on mennyt ja juhannus lähestyy uhkaavasti. Ensi lukauden ilmoittautuminenkin käynnistyy kohta. Meikäläiselle se taitaa tällä erää olla viimeinen lukukausi. Haikeutta ja surumielisyyttä pukkaa rintaan, se täytyy tunnustaa; minulle Lutista on tullut henkinen koti ja ikävä tulee aikanaan olemaan kova!
Eräs suuresti arvostamani professori on useaan otteeseen läsnäollessani pohtinut ääneen sitä, ollaanko meillä yliopistolla liian vaatimattomia. Olemmeko luottaneet tähän maagiseen ja maahiseen "Skinnarilan henkeen" kaikkivoipaisuuden tuojana emmekä ole nähneet kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä kilpailu motivoituneista opiskelijoista olisi tarjonnut? Meikäläisellä ei ole asiaan tyhjentävää vastausta, mutta sen allekirjoitan oikein punakynällä, että vaatimattomuutta on ehkä piisannut.
Jos nyt mennään oikein käytännön tasolle, niin olen viime aikoina ollut taas mykistymisen partaalla siitä palveluluhenkisyydestä ja asiakkaita arvostavasta ammattitaidosta, mitä olen kampuksella ns. tukitoimntojen kohdalla tavannut. VR:kin olisi oppimista!
Lutin helpdesk on mielstäni ehdottomasti maailman paras! Nopeus, kärsivällisyys, aito kiinnostus asiakkaasta ja ongelmistaan sekä ammattitaito ovat mykistäneet mieleni viime aikoina. Jos jollain on moitteen sijaa, niin katsokoon peiliin tai miettiköön miten metsä vastaa kun sinne huudetaan!
Kirjastosta löytyy käsittämätöntä palveluhenkisyyttä, aitoa kiinnostusta asiakkaan tiedonnälkään sekä ennen kaikkea joustavuutta. Jos viikonloppulainan deadline on maanantaina klo 10.00 ja VR suvaitsee kuljettaa opiskelijapolon Lappeenrantaan vasta iltapäivän puolella, niin nou hätä! Palautat sitten kun palautat!
Opiskelijoiden terveydenhoito (YTHS) on myös virittänyt prosessit äärimmilleen. Kun jalkavaivaisena klonkkaset 9.30 terkkariin ja nappaat vuoronumeron, niin huomaat 3 min. kuluttua olevasi terveydenhoitajan huoneessa ja kahden minuutin kuluttua lääkärin pakeilla, joka on aidosti kiinnostuut vaivastasi.Suomen julkinen terveydenhuolto vaviskoot. Tuon prosessin haluaisin ihan oikeasti siirtää aika moneen paikkaan! Lääkäri vieläpä osoittaa inhimillisyyttään selostaessaan itsellään olleen saman vaivan eri vivahteita, nappaa sidepaketin ja vuorokauden lääkkeet mukaan jotta pääsee alkuun ja hoitaa vielä jatkohoidot. Mikä palvelu!
Nämä edellä mainitut ovat myös niitä kriittisiä tekijöitä, joita voisi yliopiston erinomaisuuden lisukkeena mainostaa. Ja lisää varmasti löytyisi, kun ideariihessä niitä oikein alettaisiin kaivella. Niin paljon on ympärillä kaikkea kaunista ja hyvää joita helposti tulee pitäneeksi itsestään selvyytenä, mutta auta armias kun ne puuttuvat.
Vappu on mennyt ja juhannus lähestyy uhkaavasti. Ensi lukauden ilmoittautuminenkin käynnistyy kohta. Meikäläiselle se taitaa tällä erää olla viimeinen lukukausi. Haikeutta ja surumielisyyttä pukkaa rintaan, se täytyy tunnustaa; minulle Lutista on tullut henkinen koti ja ikävä tulee aikanaan olemaan kova!
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Keski-iän hihittelyä:)
Lutilla on facebookissa jäsenilleen oikein kiva Open your mind. LUT -sivusto. Viime viikolla sinne ilmaantui pyyntö kertoa jäätävin luennoilla kuulemansa kommentti, siis opetushenkilöstön puolelta.Mitään mullistavaa ei omiin korviini ole valitettavasti kantautunut, mitä nyt proffat ovat facebookin vaaroista varoitelleet (lähinnä tuolla Titen puolella).
Viime syksynä eräällä luennolla oli hieman meillä muutamalla naisella hilpeää meininkiä erään kurssin eturivistössä. Tauon jälkeen arvon herra proffa saapui jatkamaan ansiokasta luentoaan. Hänellä on tapana ravata ees taas taulun ja screenin edessä, kädet vielä yleensä housun taskussa. Ja kuinka ollakaan huomasin, että herralla oli...sepalus auki! Alakoulumaisesti kirjoitin havaintoni paperille, joka sitten asianmukaisesti siirtyi opiskelijaystävälleni jne. Siinä vaiheessa raskaiden luentojen (intensiivikurssi, neljä päivää x 7 tuntia) viimeisen päivän ehtoopuolella oli itselläkin olo jo niin hervoton, että moista episodia ei olisi enää tarvittu. Alkoi mennä teinityttömäisesti hihittelyn puolelle. Ja totta kai, korrektina ihmisenä mietti sitä, pitäisikö asiasta huomauttaa asianomaiselle itselleen. Mutta ei, ei todellakaan voinut, pokka ei olisi pitänyt kuten Hyacintillä :)
Arvostan sellaisia proffia ja opettajia, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, kykenevät tuomaan oman persoonansa esiin, hauskoja tarinoita, viiltävää analyysiä. Tällaisista opettajista syntyvät ne legendat joita vielä kiikkustuolissakin muistellaan!
Viime syksynä eräällä luennolla oli hieman meillä muutamalla naisella hilpeää meininkiä erään kurssin eturivistössä. Tauon jälkeen arvon herra proffa saapui jatkamaan ansiokasta luentoaan. Hänellä on tapana ravata ees taas taulun ja screenin edessä, kädet vielä yleensä housun taskussa. Ja kuinka ollakaan huomasin, että herralla oli...sepalus auki! Alakoulumaisesti kirjoitin havaintoni paperille, joka sitten asianmukaisesti siirtyi opiskelijaystävälleni jne. Siinä vaiheessa raskaiden luentojen (intensiivikurssi, neljä päivää x 7 tuntia) viimeisen päivän ehtoopuolella oli itselläkin olo jo niin hervoton, että moista episodia ei olisi enää tarvittu. Alkoi mennä teinityttömäisesti hihittelyn puolelle. Ja totta kai, korrektina ihmisenä mietti sitä, pitäisikö asiasta huomauttaa asianomaiselle itselleen. Mutta ei, ei todellakaan voinut, pokka ei olisi pitänyt kuten Hyacintillä :)
Arvostan sellaisia proffia ja opettajia, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, kykenevät tuomaan oman persoonansa esiin, hauskoja tarinoita, viiltävää analyysiä. Tällaisista opettajista syntyvät ne legendat joita vielä kiikkustuolissakin muistellaan!
Maailmaan mahtuu aatteita
Olen ollut pitkämielinen, hyvin pitkämielinen yhteistyökumppanilleni VR:lle. Viime perjantai-iltana pitkämielisyys alkoi hiljalleen säröillä; jälleen tunti lisää odotusta Lappeenrannan ei tosiaankaan kovin mukavalla odotustilan puupenkillä. Vain Kerimäen vanhan puukirkon (siis sen maailman suurimman) penkit vievät siitä voiton. Kolme kertaa, kaksi lyhyen kaavan ja yksi pitkän kaavan mukaan seurattu myötä- ja vastamäkilupaus on siellä tullut kuunneltua. Penkin selkänoja on kuin heinäseiväs olisi selässä eli ryhti pysyy vakaana ja istumaosa ulottuu meikäläisellä hät hätää puoliväliin reittä. Siinä sitten jökötät ja pinnistät, että pysyt penkillä. Pieniä ovat ihmiset olleet siihen aikaan kun niitäkin penkkejä vuoltiin. Jos nyt vertaan 1870-luvulla syntynyttä mummovainaata ja minua, niin onhan sitä mummoon verrattuna meikäläisellä ulottuvuutta tuplasti joka suuntaan :)
Perjantaina siis taas junat myöhässä, joku tekninen vempain sanoi aamupäivällä Pasilassa itsensä irti. Hesarin keskustelupalstalla joku ehdottikin, että VR voisi alkaa tiedottaa milloin junat EIVÄT ole myöhässä. Raikas ajatus!
Ärtymykseni kohde kuitenkin vaihtui kun pääsin vihdoin junaan. Tapasin ensi kertaa elämässäni sovinistin. Tai en siis tavannut vaan jouduin tahtomattamin kuutelemaan kahden henkilön keskustelua. Se oli kieltämättä kiusallista. Toinen oli täyssovinisti ja toinen pikkuisen aatteeseen kallellaan. Aikana kuunneltuani ja yrittäessäni hillitä itseäni, aloin kirjoittaa ylös kuulemiani kuningasajatuksia (huom! havainnoivaa tutkimusta). Osan kommenteista olen jättänyt häveliäisyyssyistä pois, onhan tämä sentään perheblogi:
Onneksi matka päättyi ja ihana rakas tavallisen tylsä aviomieheni oli pääteasemalla autolla vastassa ja herkullinen paistettu hauki odotti kotona päivällispöydässä. Ja kaiken tämän hän teki ihan vapaaehtoisesti. Onnen tyttö!
Perjantaina siis taas junat myöhässä, joku tekninen vempain sanoi aamupäivällä Pasilassa itsensä irti. Hesarin keskustelupalstalla joku ehdottikin, että VR voisi alkaa tiedottaa milloin junat EIVÄT ole myöhässä. Raikas ajatus!
Ärtymykseni kohde kuitenkin vaihtui kun pääsin vihdoin junaan. Tapasin ensi kertaa elämässäni sovinistin. Tai en siis tavannut vaan jouduin tahtomattamin kuutelemaan kahden henkilön keskustelua. Se oli kieltämättä kiusallista. Toinen oli täyssovinisti ja toinen pikkuisen aatteeseen kallellaan. Aikana kuunneltuani ja yrittäessäni hillitä itseäni, aloin kirjoittaa ylös kuulemiani kuningasajatuksia (huom! havainnoivaa tutkimusta). Osan kommenteista olen jättänyt häveliäisyyssyistä pois, onhan tämä sentään perheblogi:
- 75 % tytöistä on kauniita, 25 % rumia
- tytöille on valmiina naisten- ja muotilehtiä joiden perusteella he voivat muokata itseään ja suunnitella minkälaisen miehen ottavat, pojille on tarjolla vain Aku Ankka
- naisilla on kotona kaikki valta, miehet ovat vain maksumiehiä
- nainen rupsahtaa heti ensimmäisen lapsen jälkeen ja unohtaa, että hänen tulee pitää yllä viehättävyyttään
- miksi avioliiton myötä tulee aina anoppi mukana joka pitää toissijaista valtaa huushollissa
- naisen tulee pitää huolta ulkonäöstään -> naisilta tulisi kieltää roskaruoka
- naisen ja miehen suhde on ongelmallinen, he eivät voi koskaan ymmärtää toisiaan
- miksi nainen ei siedä miehensä kavereita
- nainen ei kunnioita aviomiestään, tätä tulisi opettaa koulussa
- nainen odottaa aina että toinen muuttuu mutta ei halua muuttaa itseään
- naisilla on yksi salainen ase -> mykkäkoulu
- naiselle ei kelpaa tavallinen tylsä mies -> haluaa aina jännittävän miehen
Onneksi matka päättyi ja ihana rakas tavallisen tylsä aviomieheni oli pääteasemalla autolla vastassa ja herkullinen paistettu hauki odotti kotona päivällispöydässä. Ja kaiken tämän hän teki ihan vapaaehtoisesti. Onnen tyttö!
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Viikon sekametelisoppa
Viikko mennä hurahti, blokkausaiheita viikkoon mahtui miljoonia, mutta tämä ystävämme kiire teki tepposet eikä oikein kunnolla ole ehtinyt sivaltaa aihetta kuin aihetta vaikka sanottavaa olisi ollut yllin kyllin. Siispä pikakatsaus menneen viikon kohokohtiin :D
- Viikko sitten perjantai-iltana sivistin itseäni junamatkalla kotiin. Edellinen matkaaja oli jättänyt lukemiseksi City-lehden ja Seiskan. Tuntui muutaman päivän tieteellisen artikkeliluvun jälkeen paratiisilta lukea tavisjuttuja. Citylehdestä poimittua: tähän mennessä löydettyjen hetero, bi, homo, trans, metro yms. seksuaalien jatkeeksi on löydetty ns. a-seksuaali. Seuraavan lukukerran antia lienee sitten se ö-seksuaali. Toinen uutinen koski Sedu-parkaa. Jotkut sivulliset tiesivät kertoa, että huonosti menee...Selvähän se. Sedu onnistui loihtimaan maahamme kunnon yöelämää sitten 80-luvun (jolloin itse sitä olen viimeksi viettänyt), mutta, mutta. Aika vierii ja Sedunkin kantikset ovat jo vaihtaneet öiset rilluttelut vaipanvaihtoon ja Tutteliin. Sedukin tarvitsee siis muutosjohtajuutta; mitä siis tarjota nykyiselle Ipod-sukupolvelle? Seiskan tarjonta oli heikkoa: Lipposen emämunaus jättää tulevat äitienpäiväkuohikset Päiville varkaiden ulottuville kellariin. Töölössäkin luikkii pummeja, tahtoipa Paavo sitä tai ei. Ettei vaan olisi ollut peräti tilauskeikka, Paavon seurailua Alkosta kotikellariin jne. Töölön kulmillakin kannattaa olla skarppina.
- Keskiviikkona oli loistava tutan järkkäämä vierailuluento. Liittyi erääseen heidän kurssiinsa, mutta kutsu kävi koko laitokselle, opiskelijoille ja henkilökunnalle. Kiitos siitä! Kun en tunne tarkalleen näitä pelisääntöjä, niin jätän nyt mainitsematta yrityksen, jota nämä kaksi ihanan innostunutta kaveria edustivat. Pointtini onkin se, että minusta on hienoa se, että valtaosa vierailuluennoista ovat yliopiston omien kasvattien vetämiä. Tämänkin luennon vetäjät olivat silminnähden liikuttuneita saadessaan luennoida omassa entisessä opinahjossaan; muistaakseni toinen oli valmistunut 1982 ja toinen 2000. Mutta se pistää vihaksi ja suorastaan hävettää, että niin vähälukuinen joukko osoittaa mielenkiintoaan tällaislle ainutkertaisille luennoille. Jokainen voisi miettiä itsekseen, miltä tuntuisi, jos itse joutuisi vastaavaan tilanteeseen. Oikein toivoisi, että nyt keskiviikon skipanneelle kaverille kävisi kutsu luennoimaan vaikkapa nyt alkuun vaikka kolmelle ihmiselle. Voisi tulla äitiä ikävä!
- Viikon parhaimmat kiksit sain ystävältäni, joka kertoi omasta, aikanaan suorittamastaan graduprosessista. Nyt kun itselläni tuo aihe on herkimillään (empirian suunnitteluvaihe menossa ), niin kaikenlainen info ja kokemustieto on enemmän kuin tervetullutta. Vaikka olen tuntenut tämän ystävän jo kohta 20 vuotta, niin nyt vasta minulle selvisi, että hän on aikanaan tehnyt gradunsa yhdessä miehensä kanssa! He olivat siis opiskelleet samassa opinahjossa, rakastuneet, ja suhteen alkuvaiheessa päättäneet koulun suoman mahdollisuuden hyväksi käyttäen raapaista yhteisgradun. Ihan oikeesti, tuon parempaa akateemista avioliittotestia ei voi olla olemassa! Ystäväni kertoi, että gradun tuottaminen oli tapahtunut ilman ensimmäistäkään riitaa ja urakan päätyttyä hän oli päättänyt, että vastapuoleen kannattaisi tosiaan paneutua tarkemmin ja ottaa jopa kosinta vastaan Stoorin kuultuani en voinut muuta kuin todeta, että tuolla systeemillä jos millä taataan pysyvät liitot läpi kivien ja kantojen; lusikat voi laittaa aina jakoon mutta että gradun, miten sen jako tapahtuisi? Ja hyvin onnellisia ovat muuten edelleen vaikka tieteellinen tutkimus asiasta puuttuukin.
- Hetki sitten vietimme Earth Hour-tuntia, valot pois ja maailma pelastuu.Ainakin kissamme Neptunus nautti tilanteesta; sai hiippailla kissamaisesti ympäri huushollia ja vaania olemattomia saaliita. Mies hiippaili pimeyden turvin suklaamunavarastolla ja tytär limuvarastolla. Itse katselin ihan viattomasti dekkaria ja tunsin olevani tosi hyvä ihminen kun osallistuin maapallon pelastamiseen. Pienestä se voi olla joskus tuo onnellisuus kiinni.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Johan nyt hapen lykkäsi...
Skinnarilan vappu on kuulemma jo ainakin epävirallisesti avattu. Liekö ollut avaushuumassa sekin kaveri, joka siinä tutan ja kirjaston välimaastossa olevassa avoimessa tilassa breikkasi tänä iltana 19.00 aikoihin. Kun lähdin illalla lampsimaan kohti ulko-ovea, niin katin aulaan asti kaikui reipas rytmimusa, peitti jopa BBC:n uutiset. Ja sielläpä tosiaan yksinäinen hemmo auliisti antoi kuperkeikkojensa välillä tilaa, kun kuljin hien hajuisen aulan poikki. Rankkaa puuhaa.
Vaan tiede se on ihmeellistä. Voipi olla, että tänä vuonna Skinnarilan vappu ei osoittaudu niin rankaksi kuin historian perusteella voisi luulla. Etelä-korealaiset nimittäin ovat kekanneet, että kun sujauttaa happea viinaan, niin alkoholi palaa nopeammin kropassa pois. Se ei tosin ole vielä itselleni selvinnyt, että mikä tarkoitus tällä (Nobelia hätyyttävällä?) tiedekeksinnöllä oikein on? Halutaanko selvitä aiemmin vai halutaanko juoda enemmän. Ettei vaan olisi rakkaan kansallisen juomamonopolimme tilaama tutkimus?
Palstatilasta päätellen keksinnöllä saattaa olla arvoa. Tai ainakin bisnesarvoa sukellusvälinekauppiaille. Europaalauskone hehkuu kuumana, kun Skinnarilan teekkarit ja kylterit käyvät tyhjentämässä happipullovarastot wappua varten. Jos kunto hetkeksi välillä heikkeneekin, niin taatusti se myös nousee, kun roudaa muutaman wappuviikon happipulloa selässään.
Epäwappuihmisenä en rientoihin osallistu. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei sovi mummoille. Haalarin tosin viime vuonna tilasin; sen ärjyn keltaisen. Maan mainio pihan haravointihommissa. Jollekin ihmeen fuksikasteelle olisi pitänyt tulla; onneksi oli sen verran busy töissä, että sopi kieltäytyä. Mutta wappupäivänä vetäisin haalarin mökillä päälle ja kastoin ihan itse itseni jään sekaan Haukiveteen. Tytär otti kuvia ja todistusaineisto löytyy feisbuukista. Itsepalvelufuksikaste!
Aikuisopiskelijoiden suosiossa tuo wappumeininki ei oikein ole. Viime vuonna pari omaa ikäluokkaani olevaa rouvaa tuli kuitenkin pääkaupunkiseudulta kastautumaan Skinnarilaan, vai missä se kaste nyt tapahtuikaan? Hilpeä oli reissu rouvilla kuulemma ollut; palasivat myöhäisjunalla kotiin ja toinen arveli jälkeenpäin saaneensa porttikiellon VR:lle, siis arveli, ihan varma ei muististaan ja asiasta ollut.
Eräs viime syksyn aikuisopiskelijakollega tiedusteli varovaisesti viime viikonloppuna, että pitääkö Skinnarilan wappuun tosiaan osallistua? Heh, kun oli kuvitellut jutulle jonkinlaista ikärajaa. Arveli, että lusikat saattaisivat mennä jakoon ennätysajassa, mikäli hän ilmoittaisi lapsilleen ja miehelleen lähtevänsä wapuksi Lappeenrantaan. Huojentui, kun kerroin lukuisista muistakin kylteripettureista.
Mutta se happi askarruttaa vieläkin. Entäs jos sen vaihtaisi ilokaasuun? Tarvitsisiko silloin ottaa viinaa ollenkaan? Tiedustelee nimimerkki kohtuukäyttäjä.
.
Vaan tiede se on ihmeellistä. Voipi olla, että tänä vuonna Skinnarilan vappu ei osoittaudu niin rankaksi kuin historian perusteella voisi luulla. Etelä-korealaiset nimittäin ovat kekanneet, että kun sujauttaa happea viinaan, niin alkoholi palaa nopeammin kropassa pois. Se ei tosin ole vielä itselleni selvinnyt, että mikä tarkoitus tällä (Nobelia hätyyttävällä?) tiedekeksinnöllä oikein on? Halutaanko selvitä aiemmin vai halutaanko juoda enemmän. Ettei vaan olisi rakkaan kansallisen juomamonopolimme tilaama tutkimus?
Palstatilasta päätellen keksinnöllä saattaa olla arvoa. Tai ainakin bisnesarvoa sukellusvälinekauppiaille. Europaalauskone hehkuu kuumana, kun Skinnarilan teekkarit ja kylterit käyvät tyhjentämässä happipullovarastot wappua varten. Jos kunto hetkeksi välillä heikkeneekin, niin taatusti se myös nousee, kun roudaa muutaman wappuviikon happipulloa selässään.
Epäwappuihmisenä en rientoihin osallistu. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei sovi mummoille. Haalarin tosin viime vuonna tilasin; sen ärjyn keltaisen. Maan mainio pihan haravointihommissa. Jollekin ihmeen fuksikasteelle olisi pitänyt tulla; onneksi oli sen verran busy töissä, että sopi kieltäytyä. Mutta wappupäivänä vetäisin haalarin mökillä päälle ja kastoin ihan itse itseni jään sekaan Haukiveteen. Tytär otti kuvia ja todistusaineisto löytyy feisbuukista. Itsepalvelufuksikaste!
Aikuisopiskelijoiden suosiossa tuo wappumeininki ei oikein ole. Viime vuonna pari omaa ikäluokkaani olevaa rouvaa tuli kuitenkin pääkaupunkiseudulta kastautumaan Skinnarilaan, vai missä se kaste nyt tapahtuikaan? Hilpeä oli reissu rouvilla kuulemma ollut; palasivat myöhäisjunalla kotiin ja toinen arveli jälkeenpäin saaneensa porttikiellon VR:lle, siis arveli, ihan varma ei muististaan ja asiasta ollut.
Eräs viime syksyn aikuisopiskelijakollega tiedusteli varovaisesti viime viikonloppuna, että pitääkö Skinnarilan wappuun tosiaan osallistua? Heh, kun oli kuvitellut jutulle jonkinlaista ikärajaa. Arveli, että lusikat saattaisivat mennä jakoon ennätysajassa, mikäli hän ilmoittaisi lapsilleen ja miehelleen lähtevänsä wapuksi Lappeenrantaan. Huojentui, kun kerroin lukuisista muistakin kylteripettureista.
Mutta se happi askarruttaa vieläkin. Entäs jos sen vaihtaisi ilokaasuun? Tarvitsisiko silloin ottaa viinaa ollenkaan? Tiedustelee nimimerkki kohtuukäyttäjä.
.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Seinilläkin korvat on...
Opiskelijakollegani pyysi joskus kirjoittelemaan "tutkijan" arjesta; TBRC:n projektissa gradu alkaa hiljalleen muotoutua, savenvalaja voisi siitä jo ääriviivat tunnistaa. Niin, tätähän tämä arki on, tietokannoissa roikkumista, salapoliisityötä ja toivottujen artikkelihelmien etsintää, printtausta ja sitten tietysti lukemista, lukemista, lukemista. Huoneesta avautuu näkymä sisäpihalle, käytävällä käy korkojen kopse, ihmisiä tulee ja menee. 12 tuntiset päivät on ihan pikku juttu tässä vaiheessa.
Tiistaina asetuin opiskelijaboksissani töllön ääreen kun artikkeliluku ei suoraan sanottuna enää oikein maittanut. Noh, kanavilta ei vaan tullutkaan mitään älyllisesti viihdyttävää. Turtuneena surffailusta päädyin katsomaan Teeman historiadokumenttia joka sitten veikin mennessään :) Dokumentissa kerrottiin tarinaa J. Robert Oppenheimerista, joka oli yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja kiistellyimmistä hahmoista. Hän oli tiedemies ja fyysikko, joka osallistui maailman ensimmäisen ydinaseen kehittelyyn. Myöhemmin Oppenheimerista leivottiin epäamerikkalainen petturi, ja hän menetti pääsyn omiin tutkimusarkistoihinsa.
FBI vakoili Oppenheimeria Los Alamosin labrassa sangen intensiivisesti. Puhelut kuunneltiin, kirjeet avattiin, työhuoneessa oli kuuntelulaitteet, mitä ikinä nyt 40-luvulla vakoiluvälineiksi keksittiinkään.
Tulipahan vaan siinä töllöttäessäni mieleen, että minkälaista dataa sitä meikäläisen huoneesta lähtisi Supon arkistoihin? Nykyteknologialla webbikamera olisi ihan must! Sen voin tunnustaa, että nenääni en kaivele ja jalkoja en nostele pöydälle. Huoneeseen roudaamasta taskupeilistä katselen muutaman kerran päivässä onko tukka hyvin tai onko ripsiväri valunut. Pienimuotoista riisuutumista tapahtuu silloin tällöin aamulla tai illalla tyyliin housut hameeseen ja sukkikset jalkaan. Enempää en ole paljastellut ikinä!
Rationaalinen suunnittelu on tuottanut tiloihin ei-kiinteät seinät; kahdesta pikkuhuoneesta saa näppärästi heivaamalla väliseinän pois yhden ison huoneen (edellyttää varsin ylennystä?).
Nuo väliseinät ovat niin ohuet, että mitään arkaluontoisia puheluja siellä ei passaa kyllä jutustella. Naapurin puhelut kuulee kaikki, toisella ainakin on soittoäänenä Abbaa...Seinillä on korvat, tahtoipa sitä tai ei.
Supolle tiedoksi, että tämä omituinen ähinä liittyy huomiseen graduun; presentaation powerpointtien kiivasta suunnittelua ja tuottamista!
Tiistaina asetuin opiskelijaboksissani töllön ääreen kun artikkeliluku ei suoraan sanottuna enää oikein maittanut. Noh, kanavilta ei vaan tullutkaan mitään älyllisesti viihdyttävää. Turtuneena surffailusta päädyin katsomaan Teeman historiadokumenttia joka sitten veikin mennessään :) Dokumentissa kerrottiin tarinaa J. Robert Oppenheimerista, joka oli yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja kiistellyimmistä hahmoista. Hän oli tiedemies ja fyysikko, joka osallistui maailman ensimmäisen ydinaseen kehittelyyn. Myöhemmin Oppenheimerista leivottiin epäamerikkalainen petturi, ja hän menetti pääsyn omiin tutkimusarkistoihinsa.
FBI vakoili Oppenheimeria Los Alamosin labrassa sangen intensiivisesti. Puhelut kuunneltiin, kirjeet avattiin, työhuoneessa oli kuuntelulaitteet, mitä ikinä nyt 40-luvulla vakoiluvälineiksi keksittiinkään.
Tulipahan vaan siinä töllöttäessäni mieleen, että minkälaista dataa sitä meikäläisen huoneesta lähtisi Supon arkistoihin? Nykyteknologialla webbikamera olisi ihan must! Sen voin tunnustaa, että nenääni en kaivele ja jalkoja en nostele pöydälle. Huoneeseen roudaamasta taskupeilistä katselen muutaman kerran päivässä onko tukka hyvin tai onko ripsiväri valunut. Pienimuotoista riisuutumista tapahtuu silloin tällöin aamulla tai illalla tyyliin housut hameeseen ja sukkikset jalkaan. Enempää en ole paljastellut ikinä!
Rationaalinen suunnittelu on tuottanut tiloihin ei-kiinteät seinät; kahdesta pikkuhuoneesta saa näppärästi heivaamalla väliseinän pois yhden ison huoneen (edellyttää varsin ylennystä?).
Nuo väliseinät ovat niin ohuet, että mitään arkaluontoisia puheluja siellä ei passaa kyllä jutustella. Naapurin puhelut kuulee kaikki, toisella ainakin on soittoäänenä Abbaa...Seinillä on korvat, tahtoipa sitä tai ei.
Supolle tiedoksi, että tämä omituinen ähinä liittyy huomiseen graduun; presentaation powerpointtien kiivasta suunnittelua ja tuottamista!
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Joe-poika Singaporesta
Huokaus...syvä huokaus. Muuta ei ole voinut tehdä kuin huokailla ja ihmetellä viime päivien suomalaista maitokeskustelua. Kuluttajat ovat rahapussit tanassa puolustamassa suomalaista elintarvikemonopolia , koska ruotsalaisen lehmän maito on llian edullista ja tuhoaa kansakuntamme identiteetin.
Samat kuluttajat ovat seuraavan hengenvedon jälkeen vaatimassa Alkon monopolin purkua, edullisia ulkolaisia viinejä maitokauppoihin (kotimaisia tilaviinejä ei tietenkään niiden kalleuden takia kannata ostaa), kilpailua rautateille, kilpailua sille tälle ja tuolle alalle...
Kuluttajaa kupataan aina (niin kuin eräs Skinnarilan proffa asian karun arkisesti ilmaisee). Yleisönosastopalstat täyttyvät teksteistä, joissa itketään ruuan kalleutta Suomessa ja samaan aikaan ollaan jo melkeinpä menossa barrikadeille kansallisen monopolimme puolesta. Ruottalaiset vievät mitalit neniemme edestä, mutta maitoanne ette neniemme eteen tuo! Muistuupa mieleen Aku Ankan klassikko "Joe-poika Singaporesta", missä Akun salakuljettama papukaija viisastelee maitomiehelle: "kaada tuo litku takaisin (ruotsalaiseen) lehmään, eihän se kelpaa edes kannen kuraamiseen! So tycker kanska många människor här i vårt lilla land!
Samat kuluttajat ovat seuraavan hengenvedon jälkeen vaatimassa Alkon monopolin purkua, edullisia ulkolaisia viinejä maitokauppoihin (kotimaisia tilaviinejä ei tietenkään niiden kalleuden takia kannata ostaa), kilpailua rautateille, kilpailua sille tälle ja tuolle alalle...
Kuluttajaa kupataan aina (niin kuin eräs Skinnarilan proffa asian karun arkisesti ilmaisee). Yleisönosastopalstat täyttyvät teksteistä, joissa itketään ruuan kalleutta Suomessa ja samaan aikaan ollaan jo melkeinpä menossa barrikadeille kansallisen monopolimme puolesta. Ruottalaiset vievät mitalit neniemme edestä, mutta maitoanne ette neniemme eteen tuo! Muistuupa mieleen Aku Ankan klassikko "Joe-poika Singaporesta", missä Akun salakuljettama papukaija viisastelee maitomiehelle: "kaada tuo litku takaisin (ruotsalaiseen) lehmään, eihän se kelpaa edes kannen kuraamiseen! So tycker kanska många människor här i vårt lilla land!
maanantai 22. helmikuuta 2010
Onhan Davenport hallussa?
Ai niin, tässähän on unohtunut ihan tämän blogin alkuperäistarkoitus :) Piti mainostamani aikuisopiskelua ja maan mainiota TIMO -maisteriohjelmaa. Maamme tuleva huippuyliopisto (?) Aalto hehkuttelee palstoilla muka ainutlaatuisesta poikkitieteelisestä yhdentymisestä ja konseksusta. Hah, TIMO (ent. Digi-ohjelma) on toteuttanut sitä jo 10 vuotta! Mutta onko piskuinen ja dynaaminen Lut ollut liian vaatimaton asian suhteen? Ohjelmasta olisi voinut toki pitää enemmänkin ääntä, niin ennakkoluuloton ja yritysten sekä organisaatioiden osaamistarpeita palveleva se sisällöltään on!
Havahduin äsken tajuamaan, että viimeistä viikkoa tämän kevään TIMO -haun osalta viedään ja ensi viikolla on pääsykokoeet. Great! Pääsykoekirja näyttää vaihtuneen sitten meikäläisen kokeiden, artikkeli näyttää olevan sama.Nyt kirjana on hieno klassikko Davenportia ja Prusakia; täyttä ja loogista asiaa ja sisään pääsevillä lukuisa viittauskohde tulevissa harkkaraporteissa.
Jos joku sisään pyrkivä tätä blogia lukee, niin sen kummempia neuvoja pääsykokeisiin en oikein osaa antaa kuin että 1) lue ajatuksella, jotta ymärrät kokanaisuuksia ja syy-seuraus-suhteita 2) opettele mahdolliset kuvat, niistä tulee aina kysymyksiä ja pääsykokeiden laatijat taitanevat olla itsekin mieltyneet kuviin asioiden esittämistapana 3) jos et nyt pääse sisään, niin yritä ensi vuonna uudestaan ja 4) jos pääset sisään, niin kiitä itseäsi ja ole kiitollinen opiskelupaikasta, muitakin halukkaita olisi ollut huru mycket tulossa!
Onnea viime hetken lukupuristukseen! Olet tehnyt itsesi ja elämäsi kannalta hienon arvovalinnan, kun olet heittäytynyt mukaan tähän. Jos haluat kysyä jotain, niin vastaan mielelläni ja voin vaikka vähän prepatakin:)
Ulkopuolisille tiedoksi, että TIMO -maisteriohjelma on siis lyhenne ja lempinimi sanoista Tietojohtamisen maisteriohjelma. Se on poikkitieteellinen ohjelma, missä kauppatieteelliseen tiedekuntaan (Kati) valitut timolaiset opiskelevat pääaineenaan tietojohtamista (Knowledge Management) sekä pakollisina sivuaineina teknistaloudellisessa tiedekunnassa tuotantotalouden (Tuta) ja tietotekniikan (Tite) kursseja. Siitä siis se poikkitieteellisyys, jota Aalto alkaa vasta opetella :)
Havahduin äsken tajuamaan, että viimeistä viikkoa tämän kevään TIMO -haun osalta viedään ja ensi viikolla on pääsykokoeet. Great! Pääsykoekirja näyttää vaihtuneen sitten meikäläisen kokeiden, artikkeli näyttää olevan sama.Nyt kirjana on hieno klassikko Davenportia ja Prusakia; täyttä ja loogista asiaa ja sisään pääsevillä lukuisa viittauskohde tulevissa harkkaraporteissa.
Jos joku sisään pyrkivä tätä blogia lukee, niin sen kummempia neuvoja pääsykokeisiin en oikein osaa antaa kuin että 1) lue ajatuksella, jotta ymärrät kokanaisuuksia ja syy-seuraus-suhteita 2) opettele mahdolliset kuvat, niistä tulee aina kysymyksiä ja pääsykokeiden laatijat taitanevat olla itsekin mieltyneet kuviin asioiden esittämistapana 3) jos et nyt pääse sisään, niin yritä ensi vuonna uudestaan ja 4) jos pääset sisään, niin kiitä itseäsi ja ole kiitollinen opiskelupaikasta, muitakin halukkaita olisi ollut huru mycket tulossa!
Onnea viime hetken lukupuristukseen! Olet tehnyt itsesi ja elämäsi kannalta hienon arvovalinnan, kun olet heittäytynyt mukaan tähän. Jos haluat kysyä jotain, niin vastaan mielelläni ja voin vaikka vähän prepatakin:)
Ulkopuolisille tiedoksi, että TIMO -maisteriohjelma on siis lyhenne ja lempinimi sanoista Tietojohtamisen maisteriohjelma. Se on poikkitieteellinen ohjelma, missä kauppatieteelliseen tiedekuntaan (Kati) valitut timolaiset opiskelevat pääaineenaan tietojohtamista (Knowledge Management) sekä pakollisina sivuaineina teknistaloudellisessa tiedekunnassa tuotantotalouden (Tuta) ja tietotekniikan (Tite) kursseja. Siitä siis se poikkitieteellisyys, jota Aalto alkaa vasta opetella :)
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Petturi ja luuseri
olen minä ja ihan reippaasti ja ilomelin myönnän sen! Isänmaan petturi, koska en voi "sietää" formulaa, rallia tai jääkiekkoa. Vieläkin tunne myötähäpeää suomalaisa kohtaan niistä -95 vuoden tapahtumista. Sorry! Mutta fiksuna ihmisenä suon kuitenkin nautinnon niille, ketkä sitä moisesta saavat.
Nyt on kuulemma menossa oollumppilaiset vankuuverissa. Great. Sitäkö se oli, jota parina iltana olen jäänyt opiskelijaboksissani töllöttämään. Itsekin alppilajena harrastavana (on tosin tullut viime vuosina lievää kyllästymisastetta kehiin) katselin kun Bodi Miller reppana jäi taas kauas henk.koht. kultamitalista. Ja se Perssonin hurlumhei justiinsa maalialueella. Se se oli näky! Vähän asiaa ounastelinkin, sen verran riskillä nainen mäkeä laski. Sellaisen keikauksen jälkeen meikäläinen olisi kyllä voitu viedä mustalla autolla pois, mutta sitkeästi se Anja hetken kinoksessa huilailtuaan jaloilleen nousi. Ihme onnenpekkoja nuo svedut.
Mies aamukahvipöydässä tänään valisti, että hääppöisesti ei kuulemma mene. Ihmekös tuo, jos jollakin umpirakastuneella jää monotkin kotiin. Tohveleilla voi olla vaikeaa hiihtää. Ja Traineerakkaallakaan ei tainnut olla sopivia affarmaatioita mielessä millä morsion olisi saanut liikkeelle.
Ihan meni muna/pekonileipä aamulla väärään kurkkuun kun kuulin, että 12 mitalia olisi ihan realistinen tavoite. Haloo, realistisempaa olisi, että pienenä kansakuntana 12 mitalia yhteensä kolmista eri oolumppilaisita voisi olla paljooon lähempänä totuutta.
Ai että siedänkö mitään urheilua? No kesäisin on ihan kiva katsella kansainvälisten yleisurheilukisojen miesten pikamatkoja \o/ Voittajasuosikkini on aina se, jolla on 1) tiukimmat trikoot, 2) makeimmat aurinkolasit ja 3) paksuimmat kultaketjut kaulassa. Ja ne reisilihakset...
Nyt on kuulemma menossa oollumppilaiset vankuuverissa. Great. Sitäkö se oli, jota parina iltana olen jäänyt opiskelijaboksissani töllöttämään. Itsekin alppilajena harrastavana (on tosin tullut viime vuosina lievää kyllästymisastetta kehiin) katselin kun Bodi Miller reppana jäi taas kauas henk.koht. kultamitalista. Ja se Perssonin hurlumhei justiinsa maalialueella. Se se oli näky! Vähän asiaa ounastelinkin, sen verran riskillä nainen mäkeä laski. Sellaisen keikauksen jälkeen meikäläinen olisi kyllä voitu viedä mustalla autolla pois, mutta sitkeästi se Anja hetken kinoksessa huilailtuaan jaloilleen nousi. Ihme onnenpekkoja nuo svedut.
Mies aamukahvipöydässä tänään valisti, että hääppöisesti ei kuulemma mene. Ihmekös tuo, jos jollakin umpirakastuneella jää monotkin kotiin. Tohveleilla voi olla vaikeaa hiihtää. Ja Traineerakkaallakaan ei tainnut olla sopivia affarmaatioita mielessä millä morsion olisi saanut liikkeelle.
Ihan meni muna/pekonileipä aamulla väärään kurkkuun kun kuulin, että 12 mitalia olisi ihan realistinen tavoite. Haloo, realistisempaa olisi, että pienenä kansakuntana 12 mitalia yhteensä kolmista eri oolumppilaisita voisi olla paljooon lähempänä totuutta.
Ai että siedänkö mitään urheilua? No kesäisin on ihan kiva katsella kansainvälisten yleisurheilukisojen miesten pikamatkoja \o/ Voittajasuosikkini on aina se, jolla on 1) tiukimmat trikoot, 2) makeimmat aurinkolasit ja 3) paksuimmat kultaketjut kaulassa. Ja ne reisilihakset...
tiistai 9. helmikuuta 2010
Mitä isot edellä...
Aikuisopiskelijan tunnetilat eivät yleensä jää kotiväeltä huomaamatta. Välillä kiljutaan ilosta kun ystävällisen lempeä proffa on sittenkin ymmärtänyt ajatukset ja palkinnut öiset lukuhetket hyvällä arvosanalla. Murheen alhot ovatkin sitten ihan toinen juttu; tuskailua, ankaraa pistelaskua ja itseruoskintaa mahdollisesta tenttihylsystä :(
Esimerkillä ja ajatusenergialla sanotaan olevan vahva voima. Hetkittäin olen miettinyt, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsillemme, noin niinkuin opiskelujen suhteen. Miltä vaikuttaa äiti, joka mm. viime viikonloppuna kotona sekopäisesti ravasi kahden pöydän ja läppärin väliä: keittiön pöydällä kasoittain tuhruisia ruutupapereita, matikan prjuja ja läppärissä lukion matikkasivut auki, varsinaisella työpöydällä tuotekehityksen harkka läppärillä kirjoitusvaiheessa, tiiliskivimäisiä 500-600 -sivuisia kirjoja lojui milloin mistäkin kohdasta auki ympäri lattioita...lievää kiroilua derivaattojen kanssa, suoranaista hiiltymistä yhden harkkaryhmäläisen viime tipan työpanoksesta...Mies sentään ymmärsi pysyä ihan omissa oloissaan, kävi hiihtelemässä ja muutenkin hiippaili pitkin nurkkia.
Tyttäremme, 9-luokkalainen, syksyllä lukion aloittava juniorimme, yllätti minut viikonloppuna täysin! Olen aina ajatellut häntä humanistina tai kieli-ihmisenä. Olen yrittänyt tsempata häntä rohkeaan päätöksentekoon, se puoli hänellä on ollut hakusessa. Olen aina joutunut kirjoittamaan hänen puolestaan joulupukillekin; hän ei ole milloinkaan tiennyt mitä toivoa!
Viikonloppuna, täysin puun takaa, hän ilmoitti ottavansa lukiossa pitkän matematiikan ja valinnaisaineena tietotekniikan! Niin hän oli päättänyt. Myhäillen en voinut välttyä ajatukselta, että hän läheltä seuranneena on sittenkin saanut melko positiivisen kuvan tästä touhusta. Kaiken kukkuraksi lukiossa on yhteislabra tämän yliopiston kanssa, joten häntä oli kuulemma innostanut päästä mukaan tavallaan samaan opinahjoon kuin mutsinsa. Kätevää!
Ei siis mennyt hukkaan sekään tietoliikennetekniikan tenttiin pänttääminen, kun teippasin olohuoneen vapaalle seinälle ison 1,5 x 1,5 posterin, johon piirsin "ison kuvan", selityksen itselleni, mistä tässä verkkoyhteiskunnassa kuitupiuhoineen ja reitittimineen oikein on kysymys. Katseli sitä kuvaa viikon päivät aika moni muukin , tyttärenikin.
Ehkäpä se oli viimeinen sysäys äidin jalanjäljille. Tuntuu oikein hyvältä!
Harkka on palautettu, matikka tentitty ja mieskin uskalsi aamulla tulla samaan pöytään aamukahville. Kaikki siis oikein hyvin!
Esimerkillä ja ajatusenergialla sanotaan olevan vahva voima. Hetkittäin olen miettinyt, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsillemme, noin niinkuin opiskelujen suhteen. Miltä vaikuttaa äiti, joka mm. viime viikonloppuna kotona sekopäisesti ravasi kahden pöydän ja läppärin väliä: keittiön pöydällä kasoittain tuhruisia ruutupapereita, matikan prjuja ja läppärissä lukion matikkasivut auki, varsinaisella työpöydällä tuotekehityksen harkka läppärillä kirjoitusvaiheessa, tiiliskivimäisiä 500-600 -sivuisia kirjoja lojui milloin mistäkin kohdasta auki ympäri lattioita...lievää kiroilua derivaattojen kanssa, suoranaista hiiltymistä yhden harkkaryhmäläisen viime tipan työpanoksesta...Mies sentään ymmärsi pysyä ihan omissa oloissaan, kävi hiihtelemässä ja muutenkin hiippaili pitkin nurkkia.
Tyttäremme, 9-luokkalainen, syksyllä lukion aloittava juniorimme, yllätti minut viikonloppuna täysin! Olen aina ajatellut häntä humanistina tai kieli-ihmisenä. Olen yrittänyt tsempata häntä rohkeaan päätöksentekoon, se puoli hänellä on ollut hakusessa. Olen aina joutunut kirjoittamaan hänen puolestaan joulupukillekin; hän ei ole milloinkaan tiennyt mitä toivoa!
Viikonloppuna, täysin puun takaa, hän ilmoitti ottavansa lukiossa pitkän matematiikan ja valinnaisaineena tietotekniikan! Niin hän oli päättänyt. Myhäillen en voinut välttyä ajatukselta, että hän läheltä seuranneena on sittenkin saanut melko positiivisen kuvan tästä touhusta. Kaiken kukkuraksi lukiossa on yhteislabra tämän yliopiston kanssa, joten häntä oli kuulemma innostanut päästä mukaan tavallaan samaan opinahjoon kuin mutsinsa. Kätevää!
Ei siis mennyt hukkaan sekään tietoliikennetekniikan tenttiin pänttääminen, kun teippasin olohuoneen vapaalle seinälle ison 1,5 x 1,5 posterin, johon piirsin "ison kuvan", selityksen itselleni, mistä tässä verkkoyhteiskunnassa kuitupiuhoineen ja reitittimineen oikein on kysymys. Katseli sitä kuvaa viikon päivät aika moni muukin , tyttärenikin.
Ehkäpä se oli viimeinen sysäys äidin jalanjäljille. Tuntuu oikein hyvältä!
Harkka on palautettu, matikka tentitty ja mieskin uskalsi aamulla tulla samaan pöytään aamukahville. Kaikki siis oikein hyvin!
lauantai 30. tammikuuta 2010
Matikkaa kehiin
Parhaillaan on kuulemma menossa vuoden parhaimmat matikkakelit. Näin olen sukulaismiehen puheista ymmärtänyt. Aina päivän päätteeksi, vapauduttuaan J. Karvisen alaisuudesta Katajanokan kupeesta, on tämä ahkera kalamies suunnistanut Lauttasaaren selälle matikan kiilto silmissään. Pakkaspäivän madekeitto, hmm, miksipä ei! On kuulemma viime viikkoina ollut hyvinkin rauhallista ja vähemmän kilpailuhenkistä meininkiä lumisilla ja jäisillä apajilla, pakkasraja se on osalla kalamiehiäkin näemmä.
Meikäläisellä se on ollut pikkuisen erilainen matikan kiilto silmissä viime aikoina. Jos meinaa maisterin paperit talosta ulos saada, niin yksi kurssi ylitse muiden taitaa tuottaa päänvaivaa yhdelle jos toiselle opiskelijalle; talous ja finassimatikka. Voi kunpa tietäisittekin kaikki ne jutut, mitä kurssin ja aiheen ympärillä liikkuu; urbaanilegendaa tyypistä, joka vasta yhdeksännellä kerralla selvitti tiensä läpi talousmatikan...Valtaosalle meitä aikuisopiskelijoita aihe valitettavasti tuottaa osin kohtuutontakin tuskaa, onhan monella viimeisimmistä matikkaopinnoista mahdollisesti jopa 25-30 vuotta aikaa. Asiaan liittyy taatusti paljon vahvaa mentaalista ajattelua ja osin turhaa pelkoa. Aiheena asia on vaan niin hotti ja suuria tunteita herättävä. Parhaimmat kiksit aiheesta olen saanut parilta kollegalta, jotka kurssn vihdoin ja viimein selvittäneenä polttivat prujut yms. aiheeseen liittyvät paprut, toinen ulkona nuotiolla, toinen takassa :) Suoraa toimintaa :)))
Matikkaa siis yritetään tässä klaarata, tosin ihan luottavaisin mielin eli With Open Mind! niin kuin tämä yliopiston slogan nykyään kuuluu. Tiedä sitten, kumpi olisi parempi mesta, luminen ja jäinen avanto vai analyyttinen järjen syövereihin uppoaminen. Ensi maanantain jälkeen olen viisaampi; välikoe takana ja mieli täynnä joko onnea tai raivoa.
Lounaspöydässä suunnittelimme kurssikollegoiden kesken meille aikuisopiskelijoille paremmin soveltuvan matikan kurssin ja lupauduin promoamaan sitä edelleen. Siinä kammoksuttava tentti unohdetaan ihan kokonaan MUTTA pistetään kurssilaiset töihin oikein kunnolla pakollisten harkkojen muodossa. Aivoriihemme totesi sen kuitenkin olevan parempi tapa läpäistä ko. kurssi kuin nykyinen tapa arvuutella viikko tolkulla etukäteen pääseekö tentistä jo peräti viidennellä kerralla läpi vai ei.
Lassi ja Leevi -sarjiksessa Lassi uhosi olla tekemättä matikantehtäviään. Perustelut: kaikki nämä selvittämättömät ongelmat, numeroita kuolettavissa taisteluissa toisiaan vastaan. Miksi? Miten? Mitä niistä jää jäljelle? Jos vastaisi tehtäviin, niin saattaisi tuhota epäilyksin, voisi jopa ratkaista konfliktin ja muuttaisi mahdollisuuden tylsiksi faktoiksi. Kaverukset totesivat ko. näkökulman uudenlaiseksi. Lassi lupasi säilyttää mysteerin. Menisikö tentissä läpi jos itsekin perustelin vastaamattomuuteni halulla säilyttää ratkaisun mysteeri. HHmmm?
Ei auta, matikka on matikka, kalana tai numeroina. Yhtä kaikki tässä universumissa!
Meikäläisellä se on ollut pikkuisen erilainen matikan kiilto silmissä viime aikoina. Jos meinaa maisterin paperit talosta ulos saada, niin yksi kurssi ylitse muiden taitaa tuottaa päänvaivaa yhdelle jos toiselle opiskelijalle; talous ja finassimatikka. Voi kunpa tietäisittekin kaikki ne jutut, mitä kurssin ja aiheen ympärillä liikkuu; urbaanilegendaa tyypistä, joka vasta yhdeksännellä kerralla selvitti tiensä läpi talousmatikan...Valtaosalle meitä aikuisopiskelijoita aihe valitettavasti tuottaa osin kohtuutontakin tuskaa, onhan monella viimeisimmistä matikkaopinnoista mahdollisesti jopa 25-30 vuotta aikaa. Asiaan liittyy taatusti paljon vahvaa mentaalista ajattelua ja osin turhaa pelkoa. Aiheena asia on vaan niin hotti ja suuria tunteita herättävä. Parhaimmat kiksit aiheesta olen saanut parilta kollegalta, jotka kurssn vihdoin ja viimein selvittäneenä polttivat prujut yms. aiheeseen liittyvät paprut, toinen ulkona nuotiolla, toinen takassa :) Suoraa toimintaa :)))
Matikkaa siis yritetään tässä klaarata, tosin ihan luottavaisin mielin eli With Open Mind! niin kuin tämä yliopiston slogan nykyään kuuluu. Tiedä sitten, kumpi olisi parempi mesta, luminen ja jäinen avanto vai analyyttinen järjen syövereihin uppoaminen. Ensi maanantain jälkeen olen viisaampi; välikoe takana ja mieli täynnä joko onnea tai raivoa.
Lounaspöydässä suunnittelimme kurssikollegoiden kesken meille aikuisopiskelijoille paremmin soveltuvan matikan kurssin ja lupauduin promoamaan sitä edelleen. Siinä kammoksuttava tentti unohdetaan ihan kokonaan MUTTA pistetään kurssilaiset töihin oikein kunnolla pakollisten harkkojen muodossa. Aivoriihemme totesi sen kuitenkin olevan parempi tapa läpäistä ko. kurssi kuin nykyinen tapa arvuutella viikko tolkulla etukäteen pääseekö tentistä jo peräti viidennellä kerralla läpi vai ei.
Lassi ja Leevi -sarjiksessa Lassi uhosi olla tekemättä matikantehtäviään. Perustelut: kaikki nämä selvittämättömät ongelmat, numeroita kuolettavissa taisteluissa toisiaan vastaan. Miksi? Miten? Mitä niistä jää jäljelle? Jos vastaisi tehtäviin, niin saattaisi tuhota epäilyksin, voisi jopa ratkaista konfliktin ja muuttaisi mahdollisuuden tylsiksi faktoiksi. Kaverukset totesivat ko. näkökulman uudenlaiseksi. Lassi lupasi säilyttää mysteerin. Menisikö tentissä läpi jos itsekin perustelin vastaamattomuuteni halulla säilyttää ratkaisun mysteeri. HHmmm?
Ei auta, matikka on matikka, kalana tai numeroina. Yhtä kaikki tässä universumissa!
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Taksikuskeillakin menee hyvin!
Tämä ei ole valitus. Tämä on kuvaus kokemuksesta, josta otin opikseni. Mies mustissa -blogissaan hallintojohtaja Saksa bloggasi taannoin, että autokauppiailla menee ilmeisen hyvin. Niin menee taksiyrittäjilläkin jos tämän aamuiseen on uskominen.
Olin aikeissa siirtyä tänä aamuna kotini etäpisteestä tänne Lappeenrantaan rautateitse. Totesin illalla kamppeita kasaan laitellessani, että painavalta tuntuu. Läppärilaukku, lisukkeena kasa kirjoja sen uumenissa, pikkuinen matkabagaasi sisältönään hiustenkuivaimesta lähtien kaikki mitä nainen kolmeksi päiväksi tarvitsee eli siis paljon. Vielä jättikokoinen käsilaukku, pullollaan sekin yhtä sun tätä naisen logiikkaa mukaellen.
Matkaa juna-asemalle on 1,5 kilometriä. Lähin taksiasema on 1 km päässä. Laukkujen kantamiseen olisi tarvittu kuusi kättä. Koska autoa ei kannattanut näin huuruisena aamuna (-25 celsiusta) rääkätä moisen matkan takia, niin päätin tilata taksin. 25 vuoden elämänkokemuksella pikkuisen itäsuomalaisen kaupungin elämänmeno on tullut tutuksi. Taksi tulee 5 minuutissa tilauksesta ja veturimiehille pääsee heiluttelemaan toisen viisiminuuttisen jälkeen (ajat ovat maksimiaikoja).
Junan lähtöaika oli 5.29. Intuitioni kuitenkin kuiski klo 4.55 eli 35 minuuttia ennen lähtöä, että kannattaisi ehkä tilata pirssi ihan ajoissa senkin uhalla, että sitten värjötellään asemalaiturilla pitkään. Asemarakennuksethan ovat nykyään VR:n toimesta ulkoistettu yksityisille ihmisille siviilikäyttöön. Auto luvattiin toimittaa, siispä ovelle odottelemaan.
Levottomuus alkoi hiipiä sisuksiin klo 5.15 paikkeilla, 20 minuuttia tilauksesta, junan lähtöön aikaa 14 minuuttia. Nyt oli pakko tarttua uudestaan luuriin että what´s going on? Toisessa päässä asiallinen mutta tuskainen ihminen valitteli kun on ollut niin ruuhkaista ja kaikki autot ovat nyt viemässä ihmisiä samalle junalle. Mitä, eivätkös matkamessut loppuneet jo ja venemessut vasta tulossa. Mihin sitä muka ihmiset nyt laumoittain ovat menossa? Tyttö voivotteli auto nro 37 hitautta: ”sen kyllä pitäisi ihan justiinsa vapautua, Voi, Voi, kunhan se nyt saa ne ihmiset vietyä, Voi, Voi, plaa,plaa. No, no nyt 36 vapautuikin juuri… ihan kohta on siellä … olkaa vaan ihan rauhassa” … rauhassa? …7 minuuttia aikaa junan lähtöön.
Juoksin kadulle valmiiksi odottamaan, sitten äkkiä autoon ja tokaisin että nyt talla pohjaan. Jos tulee sakot niin maksan ne, jos en kerkiä junaan niin en maksa tästä reissusta yhtään mitään ja saat vielä kuskata takaisin (ystävällisessä hengessä tietysti). 3 minuuttia ennen junan lähtöä taksi kaarsi asemalle, kymppi käteen ja juoksuna laiturille. Juna lipui juuri samaan aikaan siihen ja näin laiturilla koko sankan matkustajajoukon – 2 ihmistä. Kaksi matkustajaa oli siis aiheuttanut valtaisan taksiruuhkan, johon koko kaupungin ajokapasiteetti oli ilmeisimmin sidottu, kolmas tuotti jo tuskaa.
Eli taksiyrittäjillä menee varmaankin oikein loistavasti näin nk. taantumankin aikoina kun ei kannata aamuisin tulla töihin. Vaimon vieressä peiton alla on taatusti mukavampaa kuin kylmässä loikkia palvelemassa asiakkaita ja kuuntelemassa ikuisia sääjuttuja. Viime aikoina niitä on taas riittänyt. Mutta miten tällaisella asenteella yhteiskuntaamme voidaan hallituksen ja eri instanssien toivomaksi palveluyhteiskunnaksi muuttaa? Mitä jos takseja olisi tarvittu viisi?
1,5 kilometristä kymppi oli aika paljon! Mutta niin sitä vaan päästiin taas tiedon kiitotielle ja tutkimuksen pariin jännitysmomenttien kautta. Kun pääsee Parikkalassa pendoliinoon niin huolet unohtuu; tänäänkin nukahdin heti ja heräsin Lappeenrannan kuulutukseen. Se se olisi vielä tästä päivästä puuttunut, että olisin hurauttanut ohi :)
Olin aikeissa siirtyä tänä aamuna kotini etäpisteestä tänne Lappeenrantaan rautateitse. Totesin illalla kamppeita kasaan laitellessani, että painavalta tuntuu. Läppärilaukku, lisukkeena kasa kirjoja sen uumenissa, pikkuinen matkabagaasi sisältönään hiustenkuivaimesta lähtien kaikki mitä nainen kolmeksi päiväksi tarvitsee eli siis paljon. Vielä jättikokoinen käsilaukku, pullollaan sekin yhtä sun tätä naisen logiikkaa mukaellen.
Matkaa juna-asemalle on 1,5 kilometriä. Lähin taksiasema on 1 km päässä. Laukkujen kantamiseen olisi tarvittu kuusi kättä. Koska autoa ei kannattanut näin huuruisena aamuna (-25 celsiusta) rääkätä moisen matkan takia, niin päätin tilata taksin. 25 vuoden elämänkokemuksella pikkuisen itäsuomalaisen kaupungin elämänmeno on tullut tutuksi. Taksi tulee 5 minuutissa tilauksesta ja veturimiehille pääsee heiluttelemaan toisen viisiminuuttisen jälkeen (ajat ovat maksimiaikoja).
Junan lähtöaika oli 5.29. Intuitioni kuitenkin kuiski klo 4.55 eli 35 minuuttia ennen lähtöä, että kannattaisi ehkä tilata pirssi ihan ajoissa senkin uhalla, että sitten värjötellään asemalaiturilla pitkään. Asemarakennuksethan ovat nykyään VR:n toimesta ulkoistettu yksityisille ihmisille siviilikäyttöön. Auto luvattiin toimittaa, siispä ovelle odottelemaan.
Levottomuus alkoi hiipiä sisuksiin klo 5.15 paikkeilla, 20 minuuttia tilauksesta, junan lähtöön aikaa 14 minuuttia. Nyt oli pakko tarttua uudestaan luuriin että what´s going on? Toisessa päässä asiallinen mutta tuskainen ihminen valitteli kun on ollut niin ruuhkaista ja kaikki autot ovat nyt viemässä ihmisiä samalle junalle. Mitä, eivätkös matkamessut loppuneet jo ja venemessut vasta tulossa. Mihin sitä muka ihmiset nyt laumoittain ovat menossa? Tyttö voivotteli auto nro 37 hitautta: ”sen kyllä pitäisi ihan justiinsa vapautua, Voi, Voi, kunhan se nyt saa ne ihmiset vietyä, Voi, Voi, plaa,plaa. No, no nyt 36 vapautuikin juuri… ihan kohta on siellä … olkaa vaan ihan rauhassa” … rauhassa? …7 minuuttia aikaa junan lähtöön.
Juoksin kadulle valmiiksi odottamaan, sitten äkkiä autoon ja tokaisin että nyt talla pohjaan. Jos tulee sakot niin maksan ne, jos en kerkiä junaan niin en maksa tästä reissusta yhtään mitään ja saat vielä kuskata takaisin (ystävällisessä hengessä tietysti). 3 minuuttia ennen junan lähtöä taksi kaarsi asemalle, kymppi käteen ja juoksuna laiturille. Juna lipui juuri samaan aikaan siihen ja näin laiturilla koko sankan matkustajajoukon – 2 ihmistä. Kaksi matkustajaa oli siis aiheuttanut valtaisan taksiruuhkan, johon koko kaupungin ajokapasiteetti oli ilmeisimmin sidottu, kolmas tuotti jo tuskaa.
Eli taksiyrittäjillä menee varmaankin oikein loistavasti näin nk. taantumankin aikoina kun ei kannata aamuisin tulla töihin. Vaimon vieressä peiton alla on taatusti mukavampaa kuin kylmässä loikkia palvelemassa asiakkaita ja kuuntelemassa ikuisia sääjuttuja. Viime aikoina niitä on taas riittänyt. Mutta miten tällaisella asenteella yhteiskuntaamme voidaan hallituksen ja eri instanssien toivomaksi palveluyhteiskunnaksi muuttaa? Mitä jos takseja olisi tarvittu viisi?
1,5 kilometristä kymppi oli aika paljon! Mutta niin sitä vaan päästiin taas tiedon kiitotielle ja tutkimuksen pariin jännitysmomenttien kautta. Kun pääsee Parikkalassa pendoliinoon niin huolet unohtuu; tänäänkin nukahdin heti ja heräsin Lappeenrannan kuulutukseen. Se se olisi vielä tästä päivästä puuttunut, että olisin hurauttanut ohi :)
tiistai 12. tammikuuta 2010
Open Your Mind!
Väännän ryhmäni kanssa systeemiajattelun harkkaa! Pohdimme eri arkkityyppejä, niiden tunnistamista toiminnan kehittämissä ja prosesseissa. Aihe liippaa myös luovaa ajattelua, ongelmanratkaisukykyä ja siihen linkittyviä esteitä, mielemme olemattomia kahleita, joita muuten aika näppärästi tulee kehitettyä, vaikka minkään valtakunnan tarvetta ei olisi.
Mieleen tuli äkkiä pakko vilkaista yliopiston uutta tulevaa ilmettä; oliko mielen kahleet päästetty valloilleen. Äänetön kiljahdus kaikui ilmoille, jesss!!!!!!Mielipiteenäni kerron nyt , että uudistus on napakymppi! Ja ne akateemiset perustelut! Siinä sai arkkityypit huutia niin kuin pitääkin. ”Kokonaisuus rakentuu itsevarmaksi yhdistelmäksi, joka erottuu perinteisten suomalaisten yliopistojen latteasta värimaailmasta ja ammattikorkeakoulumaisesta kuvastosta ja puhuttelee myös kansainvälisesti.”
Voisiko tuota enää avoimemmin mielin sanoa! Ja symboliikan hokasi ensi silmäyksellä. Sitä paitsi ilmeessä on edustettuna kaikki lempivärini, joten siltäkin osin tunnen oloni oikein kotoisaksi. Hyvä Lut!
Mieleen tuli äkkiä pakko vilkaista yliopiston uutta tulevaa ilmettä; oliko mielen kahleet päästetty valloilleen. Äänetön kiljahdus kaikui ilmoille, jesss!!!!!!Mielipiteenäni kerron nyt , että uudistus on napakymppi! Ja ne akateemiset perustelut! Siinä sai arkkityypit huutia niin kuin pitääkin. ”Kokonaisuus rakentuu itsevarmaksi yhdistelmäksi, joka erottuu perinteisten suomalaisten yliopistojen latteasta värimaailmasta ja ammattikorkeakoulumaisesta kuvastosta ja puhuttelee myös kansainvälisesti.”
Voisiko tuota enää avoimemmin mielin sanoa! Ja symboliikan hokasi ensi silmäyksellä. Sitä paitsi ilmeessä on edustettuna kaikki lempivärini, joten siltäkin osin tunnen oloni oikein kotoisaksi. Hyvä Lut!
maanantai 11. tammikuuta 2010
Niin se maailma muuttuu...
Status updated, out of office, available soon, reserved…Onpas monimutkaista, ei tällaista Leineperin kansakoulussa opetettu. Ennen riitti, että kuuli puhelimen (pöydällä lojuva ruma iso beessinvärinen molkero outoine kiemurajohtoineen ) hälyttävän turhaan. Siis ei paikalla. Poissa kotoa tai töistä. Yritetään iltapäivällä uudestaan. Sitten tulivat kännykät; niiden monikiloisten todellisten kannettavien jälkeläinen ns. Gorbatsov oli hellyttävä, ihan pikkuinen antennikin, joka piti ehdottomasti muistaa vetää ylös ennen puhelua.” Haloo, missä oot, onko paha paikka?” Säkkijärven polkan soittoääni täytti kauppakeskukset. Ajatella, että puhelimeen oli ladattu valmiiksi niin paljon valmiita ääniä, ihan Valse Tristekin. Ja ne tekstarit! Nyt saattoi ihan oikeasti lähettää viestin että ”oon ihan just tulossa, laita ruoka uuniin”. Hyvästi kirjeet ja postikortit. Isä pyyhkäisi silmäkulmaansa; ei tullut enää isäinpäiväkorttia, tuli vaan tekstiviesti. Nyt äiti pyyhkäisee silmäkulmaansa; ajatella miten ihana videoklippi tuli taas mummon mutulasta kännykkään.
Ja kuinka ollakaan. Ei mennyt kuin hetki kun Joulupukkiparat alkoivat selkä kyttyrällä kantaa raskaita ja suuria paketteja jännittyneille lapsille. Olipas legolaatikot , nukkekodit ja Nintendot saaneet ulottuvuutta. Ei sittenkään, legot olivatkin vaihtuneet… pöytäkoneisiin. Mitähän nekin pitivät sisällään? Äidit ja isät eivät halunneet koskeakaan moiseen vehkeeseen, riitti että oli ollut maksumiehenä. Mutta lapset, nuo tuikkivasilmäiset, he syntyivät nyt uudestaan, uuteen maailmaan, tiedon maailmaan, pelimaailmaan, virtuaalisuuteen.
Irkki, mikä ihmeen irkki? Onko lapsellani lukihäiriö? Irlantilainen on irkku jos sitä tarkoitat.” Äiti hyvä, tämä on vihdoinkin meidän maailmamme, ei irlantilainen tai saksalainen, vaan meidän OMA nettiyhteisömme.” Olenko kavala äiti kun urkin salasanan tietooni ja käyn katsastelemassa mitä lapseni sivut pitävät sisällään? Noh, ihan sisäsiistiä meininkiä, mutta oliko kuva kaljapullon kera nyt ihan pakko laittaa sinne? Vai oliko se leima yhteisöllisyydestä? Olkoon menneeksi kunhan muut teini-iän säädyttömyydet pysyvät poissa.
Facebook on metka väline. On mukavaa tietää että Paavo on kutsunut tänään itse Remy Martinin kylään, ihan takkatulen loimua ihastelemaan. Toivottavasti puita riittää, Martini viipyy tunnetusti pitkään…Ja että Anni pohtii mitä laittaisi tänään perheelle ruuaksi. Ilkeäisikö ihan julkisesti ehdottaa perisuomalaista jauhelihakastiketta; neljä lasta sentään, tekisi varmaan kauppansa. Vai ehdottaisiko sofistikoituneena jotain marinoitua ankeriasta äyriäisbuleen kera. Antaisi ehkä itsestä paremman vaikutelman.
Virtuaalinen työsuhde Mr K. Chawlan kanssa on ihan oma lukunsa. Mikä autuus, takana aikaiset herätykset, ruuhkaiset lentokentät, tylsät hotellit ja ikuinen kiire. Auvoista nostaa työhuoneessa epänaisellisesti jalat pöydälle ja aloittaa videokatsaus Mr Chawlan kanssa. ”Dear Mrs F-A sitä ja Dear Mrs F-A tätä…” Mieheni ei edes vuoden aikana mainitse minua rakkaakseen niin usein kuin Mr Chawla kvartaaleittain! (Ai niin, sehän onkin vaan tätä eurooppalaista tapakulttuuria).
Onkohan virtuaalietiikalle omaa professuuria? Tutkimusaineistoa ainakin riittäisi. Bänätkin epäkevon kumppanin kanssa voi nykyään tehdä kätevästi tekstiviestillä. Iskeminen (käytetäänkö sitä sanaa enää?) on kaiketi myös muuttanut muotoaan. Chattailulla ja nettideittailulla on etunsa. Ainakin vähentää hömppäkulutusta. Enää ei tarvitse ostaa joka treffeille uutta kolttua tai parfyymiä. Kas kun Intelin prosessori ja Microsoftin käyttöliittymä eivät vielä välitä tuoksuja . Siinäpä muuten bisnesideaa jollekin näppärälle inssille. Mielen ja aistien softaa?
Nyt lähden hakemaan itselleni sielun ja ruumiin softaa – lähden lenkille kunnon talvisäähän (ilman iPodia)!
Ja kuinka ollakaan. Ei mennyt kuin hetki kun Joulupukkiparat alkoivat selkä kyttyrällä kantaa raskaita ja suuria paketteja jännittyneille lapsille. Olipas legolaatikot , nukkekodit ja Nintendot saaneet ulottuvuutta. Ei sittenkään, legot olivatkin vaihtuneet… pöytäkoneisiin. Mitähän nekin pitivät sisällään? Äidit ja isät eivät halunneet koskeakaan moiseen vehkeeseen, riitti että oli ollut maksumiehenä. Mutta lapset, nuo tuikkivasilmäiset, he syntyivät nyt uudestaan, uuteen maailmaan, tiedon maailmaan, pelimaailmaan, virtuaalisuuteen.
Irkki, mikä ihmeen irkki? Onko lapsellani lukihäiriö? Irlantilainen on irkku jos sitä tarkoitat.” Äiti hyvä, tämä on vihdoinkin meidän maailmamme, ei irlantilainen tai saksalainen, vaan meidän OMA nettiyhteisömme.” Olenko kavala äiti kun urkin salasanan tietooni ja käyn katsastelemassa mitä lapseni sivut pitävät sisällään? Noh, ihan sisäsiistiä meininkiä, mutta oliko kuva kaljapullon kera nyt ihan pakko laittaa sinne? Vai oliko se leima yhteisöllisyydestä? Olkoon menneeksi kunhan muut teini-iän säädyttömyydet pysyvät poissa.
Facebook on metka väline. On mukavaa tietää että Paavo on kutsunut tänään itse Remy Martinin kylään, ihan takkatulen loimua ihastelemaan. Toivottavasti puita riittää, Martini viipyy tunnetusti pitkään…Ja että Anni pohtii mitä laittaisi tänään perheelle ruuaksi. Ilkeäisikö ihan julkisesti ehdottaa perisuomalaista jauhelihakastiketta; neljä lasta sentään, tekisi varmaan kauppansa. Vai ehdottaisiko sofistikoituneena jotain marinoitua ankeriasta äyriäisbuleen kera. Antaisi ehkä itsestä paremman vaikutelman.
Virtuaalinen työsuhde Mr K. Chawlan kanssa on ihan oma lukunsa. Mikä autuus, takana aikaiset herätykset, ruuhkaiset lentokentät, tylsät hotellit ja ikuinen kiire. Auvoista nostaa työhuoneessa epänaisellisesti jalat pöydälle ja aloittaa videokatsaus Mr Chawlan kanssa. ”Dear Mrs F-A sitä ja Dear Mrs F-A tätä…” Mieheni ei edes vuoden aikana mainitse minua rakkaakseen niin usein kuin Mr Chawla kvartaaleittain! (Ai niin, sehän onkin vaan tätä eurooppalaista tapakulttuuria).
Onkohan virtuaalietiikalle omaa professuuria? Tutkimusaineistoa ainakin riittäisi. Bänätkin epäkevon kumppanin kanssa voi nykyään tehdä kätevästi tekstiviestillä. Iskeminen (käytetäänkö sitä sanaa enää?) on kaiketi myös muuttanut muotoaan. Chattailulla ja nettideittailulla on etunsa. Ainakin vähentää hömppäkulutusta. Enää ei tarvitse ostaa joka treffeille uutta kolttua tai parfyymiä. Kas kun Intelin prosessori ja Microsoftin käyttöliittymä eivät vielä välitä tuoksuja . Siinäpä muuten bisnesideaa jollekin näppärälle inssille. Mielen ja aistien softaa?
Nyt lähden hakemaan itselleni sielun ja ruumiin softaa – lähden lenkille kunnon talvisäähän (ilman iPodia)!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
